Ruby and Fellas – Vähän fiinimpää pubiruokaa

Tampere Food Clubin bloggaajaporukka vieraili pari viikkoa sitten Ruby and Fellasissa maistelemassa Rubyn uusitun listan herkkuja. Ruby and Fellas tunnetaan ehkä paremmin sporttipubina ja keikkapaikkana kuin ruokaravintolana ja meidän kymmenen hengen porukastakin vain harva oli aiemmin illallistanut siellä. Se on oikeastaan aika sääli, sillä listaan on panostettu hiukan enemmän kuin perinteisissä pubeissa ja ruokien esillepanokin on keskivertokanakoria fiinimpi.

Tällä kertaa saimme kaikki tilata listalta oman maun mukaan ja pöytään kannettiin ainakin erilaisia ranskalaisia, falafeleja, herkkulautasia, pitaleipiä, burgereita, kalaa, kanaa ja lammasta. Meikäläisen, Mansen muijien ja Janican päässä pöytää illallinen aloitettiin kahdella erilaisella maistelulautasella: perinteisellä mozzarellatikku-jalapenopoppers-korilla ja Rubyn uudella kotimaisia herkkuja esittelevällä herkkulautasella. Noiden kahden välinen kontrasti oli itseasiassa aika hauska ja tultiin yksissä tuumin siihen tulokseen, että lähilautanen on se, joka syödään lauantai-iltana hyvän oluen kanssa ja mozzarellatikut sunnuntaina kokiksen kanssa.

Rubyn Hood -nimeä kantavalla lähilautasella oli tällä kertaa härkäpastramia, kauden pikkelöityjä juureksia ja Saloniemen juustolan yrttijuusto. Lautasen esillepano oli todella kaunis ja juurekset kivan napakoita. Jopa pöydän toisessa päässä istunut juuresnatsi-Santeri kävi ihailemassa annosta ja se on kuulkaatten jo paljon se! Perinteisen frittilautasen kanssa tarjoillut talon omat majoneesit keräsivät myös kiitoksia ja lähilautasen mallaslimppuakin kelpasi dippailla majoihin.

Pöydän toisessa päässä maisteltiin alkuruuaksi ainakin chili fries -annokset sekä lihalla että vegenä. Rubyn kasvisruuat saa muuten tilattua myös vegaanisena ja esimerkiksi noihin vegeranskiksiin käytetään automaattisesti soijamajoneesia. En voinut olla vertaamatta Rubyn chiliranskalaisia Huurteen vastaaviin ja valitettavasti peli päättyi Huurteelle 1-0. Vaikka Rubyn chiliannokset tilattiin tulisina, niin potkua olisi saanut olla omaan makuuni vielä enemmän. Toisaalta tykkäsin kyllä lihaversion savuisesta mausta, eivätkä annokset missään nimessä huonoja olleet.

Pääruokia tilattiinkin sitten ihan laidasta laitaan: metsämarjagraavattua lohta, broileria ja tattirisottoa, dukkah-maustettua lammasta, kanaburgeria, lammaspitaleipiä ja falafelannokset.

Pääruuat jakoivatkin sitten mielipiteitä. Lammasannosta verrattiin Malabadin jumalaisiin lampaankyljyksiin – niihin olisi kaivattu rutkasti enemmän käristettyä paistopintaa ja falafelit hävisivät rapsakkuudessaan Zeytuunin vastaaville. Spekuloimme myös sitä, pursotellaanko pieniä kastikepisaroita ihan tavallisestikin lähes kaikkien annosten reunoille ja jos, niin tuovatko ne annoksiin mitään lisäarvoa? Osa porukasta kehui annosten kaunista esillepanoa, osa taas olisi kaivannut rustiikkisempaa otetta – pubiruoka on kuitenkin vain pubiruokaa. Graavilohipurkki oli kooltaan aivan valtava ja pohdimmekin, että se sopisi hyvin esimerkiksi jaettavaksi alkuruuaksi: pääruokana piparjuuren voimakas maku saattaa alkaa tökkiä piankin.

Dukkah-lampaan lisäksi maistoin Molly’s kana-vuohenjuustoburgeria ja Patrick’s lammaspitaa. Minua viehättää Rubyn annoksissa erityisesti se, etteivät ne ole ihan sitä samaa, mitä joka paikassa muuallakin. Vuohenjuuston ja kanan lisäksi burgerissa oli mustaherukkahilloa ja timjamimajoneesia – ei sitä iänikuista punasipulia ja paholaisenhilloa, mitä yleensä kanan ja vuohenjuuston kanssa tarjotaan. Lammaspita vei Mansen muijien pisteet kotiin, itse en oikein vieläkään osaa päättää kummasta pidin enemmän.

Eikä sillä oikeastaan ole väliäkään, sillä illan ehdoton kuningas oli side ordereista löytyvä, IPAssa marinoitu pekoni tai ehkä oikeammin possun kylki. Olen jo aiemmin kirjoitellut oodeja Pork and moren omenapossulle, mutta Porkin possusnäcksi on saanut eittämättä tästä kilpailijan. Luulin saavani jotain pieniä pekonisiivuja, mutta pöytään tuotiinkin purkillinen puhdasta ja häpeilemätöntä nautintoa. Todettiin Annukan kanssa kuin yhdestä suusta, että ihan se ja sama mitä muuta ruokaa ravintolassa tarjoillaan, pekonin ja kaljan kanssa olisi hyvä kuolla sydän- ja verisuonitauteihin.

Ja samalla verisuonientukkimisteemalla jatkettiin myös jälkiruokien kanssa. Muutama nössö tilasi jälkkäriksi kakkulajitelmat, vaikka jälkiruokalistan erikoisuus on Rubyn alkuajoista saakka ollut uppopaistettu suklaapatukka. Me jaettiin Janican kanssa Snickers ja vaikka en ole makeiden jälkiruokien ystävä, niin jollain pervolla tavalla tuo suklaapatukka kyllä puhutteli mua. Friteeraustaikina olisi voinut olla ehkä vähän ohuempi ja joku epäili maistavansa taikinassa ranskalaiset, mutta itse tykkäsin siitä kovasti. Kakkulajitelman suosikeiksi nousivat kurpitsakakku ja vadelmainen mudcake – raparperikakku miellettiin enemmä kesäruuaksi.

Kaikenkaikkiaan Ruby and Fellas on oikein mainio ruokapaikka vaikka perjantai-illalle, kun on tarkoitus sovittaa yhteen viihtyminen, laaja panimotuotevalikoima ja rento ruoka. Ukko Nooan ohella Ruby and Fellas on oikeastaan ainoa paikka jossa itsekin viikonloppuisin käyn ja tykkään erityisesti Rubyn rennosta fiiliksestä. Itseasiassa huomisen vapaaillan kunniaksi olen jo alustavasti pohtinut, josko sitä repäsisi ja lähtisi Petra-Miisa and the Boysin keikalle! Tietääköhän siitä tulleensä ikääntyneeksi kun viikonloppuisin tsekkaa vain Rubyn ja Paapan keikkatarjonnan, eikä edes kuvittele ryysäävänsä yökerhoon vatkaamaan lannetta? (Toim. huom. paitsi jos lannetta keinuttaa Antti Tuisku. Silloin ei ole vaihtoehtoja.)