Edes puoliksi äiti

Näin vähän aikaa sitten Edes puoliksi äiti -lyhytelokuvan. Elokuva on tarina kahdesta äidistä, Mariasta ja Emiliasta, joiden lapset kuolivat äitinsä kohtuun vain vähän ennen syntymäänsä. Siitä, millaista on synnyttää kuollut lapsi ja toisaalta myös siitä, millaista on, kun tuntee itsensä äidiksi ilman lasta.

Teema ja elokuvan aihe on aivan kamala. Sydäntäpuristavan ja kyyneleet silmiin tuovan hirveä. Ensin ajattelin, että en pysty kirjoittamaan aiheesta mitään – mitä minä voisin sanoa, enhän itse ole kokenut mitään niin kammottavaa? Minulla on kaksi ihanaa, tervettä lasta – olenko oikeutettu puhumaan koko asiasta? Mutta sitten tajusin, että nimenomaan juuri siksi minun pitää kirjoittaa siitä. Kohtukuolema on minulle vain traaginen elokuvan teema, mutta ihan liian monelle se on elämää. Oikeaa elämää, sellaista, josta pitää myös puhua.

Äitiys on ehkä yksi maailman henkilökohtaisimmista asioista. Äitiyteen liittyvät onnistumisen ja epäonnistumisen tunteet ovat niin kokonaisvaltaisia, että noita on täysin mahdoton edes yrittää sanoittaa. Mielikuvissamme, elokuvissa ja kirjoissa äitiys on niin täydellistä, että siitä tulee suorittamista jo raskausaikana. Kasvaako vauva oikealla käyrällä? Kasvaako vatsa normaalisti? Nouseeko paino liikaa vai liian vähän? Olenko riittävä, selviänkö, onnistunko, pärjäänkö? Jo raskausaikaa leimaa syyllisyydentunto: söinkö vahingossa pastöroimatonta tuorejuustoa ja oliko kala varmasti tarpeeksi kypsää? Meidät kasvatetaan pelkäämään raskautta ja vauva-aikaa: suoritamme kiellettyjen ruoka-aineiden listaa neuroottisesti, ettei vauvalle vaan kävisi mitään.

Ja siksi kohtukuoleman kohdanneiden äitien puheissakin toistuu häpeä. Häpeä siitä, että en ollutkaan tarpeeksi hyvä. Tein ehkä vääriä valintoja. En keskittynyt raskauteen riittävästi. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Mitä tein väärin?

Vaikka todellisuudessa ginger alen juomisella on kovin vähän tekemistä kohtukuoleman kanssa. Infektiot, istukan toiminnan häiriöt, napanuorakomplikaatiot ja vauvan epämuodostumat ovat yleisimpiä syitä kohtukuolemalle – eikä äidin valinnoilla ole mitään tekemistä asian kanssa. Niin karulta kuin se kuulostaakin, on kohtukuoleman kokeminen vain todella huonoa tuuria, ei äidin oma vika.

Miksi me sitten häpeämme sitä?

Keskenmeno, kohtukuolema tai lapsikuolema ovat asioita, joista me emme koskaan puhu. Asioita, joita häpeämme ja joista syytämme itseämme. Jotka väistämättä vaikuttavat koko loppuelämäämme. Ne tekevät meistä huonoja naisia ja äitejä: kehomme epäonnistui sellaisessa asiassa, jonka pitäisi olla sille maailman luonnollisinta.

Kun yksi anoppini sisaruksista kuoli hoitovirheen vuoksi vain kolmen viikon ikäisenä, kantoi mummu vauvan kuoleman taakkaa omilla harteillaan koko elämänsä ajan. Se vaikutti kaikkiin lapsisuhteisiin ja elämään asennoitumiseen ylipäänsä. 50-luvulla asiasta ei puhuttu, ehkä sen yleisyyden vuoksi, ja lapsensa menettäneet jäivät yksin traumansa kanssa. Maailma on mennyt lähes 70 vuotta eteenpäin, mutta tämä ei silti ole muuttunut: me käännämme selkämme lapsensa menettäneille, väheksymme kokemuksia ja kehotamme vain katsomaan tulevaisuuteen.

Yksi Edes puoliksi äiti -elokuvan traagisimpia hetkiä on, kun Maria kertoi veljensä sanoneen, että nythän susta ei sitten tullutkaan äitiä. Itse en ajattele äitiyden olevan fyysinen kokemus: äidiksi ei tee synnytys, raskausaika tai edes lapsi, vaan äidiksi kasvetaan omissa ajatuksissa ja tunteissa. Harva kokee välittömästi tikkuun pissattuaan olevansa äiti – tunne kehittyy ja voimistuu sitä mukaan, kun ajatus itselle konkretisoituu. On yhden tekevää, onko itse synnyttänyt lapsensa tai kauanko hänen kanssaan on viettänyt aikaa: äitiys on ennen kaikkea tunne. Tunne täynnä rakkautta, vastuuta ja huolta. Eikä edes lapsen kuolema vie tuota tunnetta pois.

Edes puoliksi äiti -dokumenttielokuva julkaistiin viime syksynä Helsingin lyhytelokuvafestivaaleilla, enkä ole ihan varma, että pystyykö sitä katsomaan nyt mistään. Toivoisin, että esimerkiksi Yle ottaisi elokuvan ohjelmistoonsa – aihe on vaikea, mutta me emme silti saa sulkea siltä silmiämme.

Maria ja Emilia ovat kummatkin menettäneet esikoislapsensa raskauden aikana ja synnyttäneet kuolleen vauvan. Marian tytär Iris syntyi lasketun ajan jälkeen napanuora kolmesti kaulan ympärillä. Emilia synnytti Liljan 29. viikolla eikä kuoleman syy koskaan selvinnyt. Maria käy läpi vahvoja tuntemuksiaan läpi neljän kuukauden ajan Iriksen kuoleman jälkeen, Emilian menetyksestä on jo vuosia ja hän on saanut kaksi lasta Liljan jälkeen.

Dokumenttielokuva pohtii äitiyttä ilman imetystä ja potkuhousuja – ilman elävää lasta. Vauvavuosi on täynnä surua ja kaipuuta, väestörekisterin mukaan jälkeläistä ei koskaan ollut olemassakaan, ja mielessä pyörii suuria ja vaikeita kysymyksiä. Missä kulkevat ihmiselämän rajat, miten kuolemaan päättynyt raskaus kohdataan – ja saako itseään kutsua äidiksi, jos oma lapsi ei selvinnyt elävänä maailmaan?

Kohtukuolema työntää Marian ja Emilian erikoiseen äitiyteen, joka rikkoo sekä mielen että kehon, mutta samalla paljastaa kuinka epämääräistä on ihmiselämän alku ja olemassa oleminen. Jokainen itse määrittelee äitiytensä ja sen, millä lailla kuollut lapsi on mukana elämässä. Myös Marian ja Emilian kertomuksissa kohtuun kuolleista lapsista kasvaa rakas ja tärkeä osa elämää.

Ja jos Maria tai Emilia sattutte lukemaan tämän tekstin, niin ihan valtavan suuret halaukset teille. Olette ihan mielettömän rohkeita kertoessanne tarinanne. Kiitos.