Aika kultaa muistot

Jokainen tähän maailmaan lapsia saattanut henkilö tietää, että ainoa selitys sille, että perheissä on enemmän kuin yksi lapsi, on aktiivinen unohtaminen ja vauvavuoden täysimittainen ignooraaminen (tai vahinko, kröhöm.) Kun lapsi täyttää kaksi vuotta, täyttyy vanhempien pää hattaralla ja usko omiin kykyihin saa aivan järjenvastaiset mittasuhteet. Kun enää ei tarvitse vaihtaa vaippoja, syöttää soseita, nukkua tunnin pätkissä ja olla koko ajan neuvomassa, ohjaamassa, kieltämässä ja hyssyttämässä, alkaa ajatus toisesta tai kolmannesta lapsesta tuntuakin todella hyvältä.

Haluaisin nyt kuitenkin antaa jokaiselle hattarapäälle sellaisen ohjeen, että ennen punkkaan hyppäämistä kannattaa treenata vauvahommia lainalapsella – totuus nimittäin on tarua huomattavasti ihmeellisempää. Itseasiassa se totuus saattaa olla enemmän kuin yllättävä – järkyttävä ja shokeeraava ennemminkin. Siis siinä mielessä kun joku 70cm pitkä voi olla järkyttävä tai shokeeraava.

Me nimittäin reenattiin eilen elämää kuusihenkisenä perheenä. Tarkemmin sanoen kahden aikuisen ja neljän alle 3-vuotiaan perheenä. Tätä mullistavaa ihmiskoetta kesti kokonaiset neljä tuntia, joiden aikana tajusin unohtaneeni kaiken vauvoista tai vauvaelämästä. Kaiken. K A I K E N.

Ihmiskoe alkoi vaatimattomasti sillä, että fuusioperheen lapset tuli hakea päiväkodista. Kun haen omat lapset hoidosta, katson ikkunasta ulos ja tsekkaan, ovatko lapset ulkona vai ei. Jos ovat, niin otan mukaan pulkan, jolla raahaan lapset naapurista kotiin ja jos eivät ole, niin otan mukaan takit ja kärrään puolipukeiset piltit suoraan sisälle. Fuusioperheen lapset sen sijaan ovat ”oikeassa” päiväkodissa, jossa on oikea hehtaaripiha ja noin 36 000 sinne tänne juoksevaa lasta. Siinä hehtaaripihaa kohti tallustellessani tajusin, että kenties valkoinen tikkitakki ja korkokengät ei olleetkaan paras valinta aamulla. Ja ettei mulla ollut hajuakaan, missä ryhmässä lapset ovat – tai että päiväkodeissa ylipäänsä on jotkut ryhmät. Tai edes että minkä värisissä vaatteissa ne meidän lapset siellä ulkona olisi! Tarhantädit loi muhun melko sääliviä katseita, kun hypin loskalätäköiden yli minihameessa ja korkkareissa. Kun yltäpäältä goretexiin verhoutunut nainen löi mulle kuraisen vauvan syliin, kehottaen etsimään toista lasta isomman lätäkön luota, ymmärsin, että meidän 300m matka autolle tulee olemaan helvetillinen. Minä liukastelin vauva sylissä, vanhempi lapsi rimpuili irti ja loiskutti vettä meidän päälle ja karkasi heti, kun sain auton ovet auki. Takapenkeille lenteli kuraa, hikikarpalot nousi mun otsalle ja vauva katsoi mua ihan sen näköisenä, että me ei tulla selviämään tästä hengissä.

Kotimatkalla vauva nukahti. Tietysti. Ajoin auton oven eteen, roudasin vanhemman lapsen sisälle kauppakassi toisessa kädessä ja otin takaisintullessa rattaat mukaan. Mutta nepä eivät mahtuneetkaan autoon. Sovittelin rattaita kaikin mahdollisin päin sekä etu- että takapenkille ja lopulta irroitin vehkeistä pyörät kokonaan, jotta sain ne survottua mukaan ja lähdin etsimään autopaikkaa autolle. Hiki valui ja räntälumi suli niskaan kun veivasin autoa edestakaisin kapealla tiellä, saaden sen parkkiin juuri sekuntia ennen kuin vastaan tullut bussikuski menetti lopullisesti hermonsa. Kärräsin lapsen ja vaippapaketit sisälle ja huokaisin helpotuksesta – pahin olisi nyt ohi ja voitaisiin keskittyä ihan vaan oleskeluun.

Tai siis keskityimme niin kauan kun vauva nukkui. Eli noin vartin. Sitten alkoi senpäiväinen veivaaminen, että heikompia olisi hirvittänyt. Joku neljästä lapsesta oli jatkuvasti sylissä. Vauva repi viherkasveja, vahvistimen nuppeja, maustepusseja ja jauhopaketteja minkä ehti. Mies teki ruokaa, yritti estää vauvaa polttamasta itseään uuninluukkuun ja minä selvittelin vanhempien lasten riitoja lastenhuoneessa. Kun vauva päätti, että hänellä on nälkä, kaivoin lopulta hätäännyksissäni mustikkasosepurkin kaapista. Ne normaalit ”Ei ole vielä ruoka-aika.” tai ”Katso vielä hetki Pikku Kakkosta.” ei toimineetkaan. Vauvaa ei kiinnostanut, että perunat ei ole vielä kypsiä saati että kala pitää vielä paistaa. Joku fiksumpi olisi saattanut lyödä sille maitopullon suuhun – mutta sen fiksumman olisi ensin pitänyt ottaa hoitolaukku mukaan, että sillä olisi ylipäänsä ollut sellaista maitoa, jota vauvat voi juoda. Siis se hoitolaukku, jossa myös niitä vaihtovaippoja säilytetään – tiesittekö, että vauvat ei osaakaan käydä itse potalla tai sanoa kun on pissahätä?

Tai syödä. Tai juoda. Tai siis oikeastaan muutenkaan mitään muuta, kuin työntää joko pikkulegoja tai helmikoruja kurkkuunsa, heitellä multaa sinne tänne ja itkeskellä vähän väliä ilman mitään järkevää syytä.

Nohevia kun olemme, niin kyllä me selvittiin tästä megaluokan ihmiskokeesta. Jopa kaikki lapset säilyi hengissä. Mutta olen oikeasti edelleen hämmentynyt siitä, miten vähän vauvoista muistan lähtökohtaisesti yhtään mitään. Olin jo unohtanut, millaista on, kun ei ehdi syödä ruokaansa lämpimänä saati että söisi samaan aikaan muiden kanssa. Tai ettei vauvan kanssa voi istua sohvalla lukemassa lehteä ja seurailla toisella silmällä lasten touhuja. Tai että vauvat tosiaan tarvitsee joko vaihtovaippoja tai ajatuksenlukijan, jolla on välitön pottavalmius 24/7. Tai että ne saattaa muuten vaan kitistä – eikä sitä kitinää ihan aina pysty ratkaisemaan, ei edes suklaalla (koska kuka hullu nyt antaisi vauvalle suklaata..). Tai että vauvojen kanssa pitää tehdä, olla ja hoitaa ihan koko ajan.

Älkääkä nyt käsittäkö väärin. Kummipoikani on ihana. Ihanan, ihanan, ihana vauva. Mutta luojan kiitos hän ei ole mun oma.