Se on ollut tähän astisen elämäni suurin pelko. Entäs jos en rakasta lapsiani? Entäs jos rakastan vain toista? Entäs jos en pidä lapsistani? Entäs, mitäs, jos? Jonkun mielestä ajatus saattaa kuulostaa absurdilta, mutta tiedän, ettei se ole sitä. Kun sanat kirjoittaa Googlen hakukenttään, löytyy 0,46 sekunin aikana lähes 400 000 hakutulosta. En ole ensimmäinen, tuskin viimeinenkään äiti, joka miettii rakkauttaan, punnitsee ja analysoi sitä. Mikä on tarpeeksi ja mikä liian vähän? Voiko rakkautta olla liikaa? Koska on sopivasti?
Olen miettinyt tämän kirjoituksen kirjoittamista jo pidempään, mutta se on lykkääntynyt oikeastaan kahdesta syystä. Siksi, että äidinrakkaus on tabu, josta ei juurikaan puhuta. Sitä ei kyseenalaisteta, siitä ei keskustella ja sen oletetaan vain olevan ja syntyvän, itsestään ja väistämättä. Mutta myös siksi, että aihe – äitiys ja sen odotukset tai haasteet – on niin haavoittuvainen.
Viimeisten kuukausien aikana olen nimittäin törmännyt useammin kuin kerran äitiyden haasteiden tai oman roolin etsimisen vähättelyyn. Erityisesti äitimyytistä puhuttaessa olen kohdannut yllättäviäkin reaktioita, joiden tarkoituksena on ollut mitätöidä käsitteen olemassaolo ja kuitata se olemattomana hölynpölynä. Vähättelyyn on yleensä liittynyt myös omien kokemusten esille tuominen: minulla ei ole ollut äitiyden kanssa haasteita ja minä en ymmärrä miksi tästä puhutaan.
Ja sehän on tietysti ihan mahtavaa: olla äiti, johon mikään ei koskaan kolahda, olla niin varma äitiydestään ja olemisestaan ettei sitä tarvitse miettiä ja elää vain ja ainoastaan omien haaveiden ja halujen mukaan. Aidosti kadehdin niitä naisia, jotka ovat itsevarmoja kaikssa elämän tuulissa ja tuiskuissa: naisena, äitinä, työntekijänä, tyttärenä, ystävänä tai siskona.
Mutta minä en ole sellainen. Enkä itseasiassa usko olevani vähemmistössä – jos me kaikki olisimme yhtä itsevarmoja, niin emmehän me tarvitsisi oman vartalon hyväksymiseen tai rintaruokinnan normalisointiin liittyviä kampanjoita. Niitä kuitenkin on – me epävarmat tarvitsemme sellaisia.
Ja oikeastaan vasta nyt, kun nuorimmainen täyttää jo ensi kuussa kaksi, voin vihdoin sanoa olevani sinut äitiyteni kanssa. Ja voin myös vilpittömästi sanoa olevani pakahduttavan onnellinen siitä, että olen saanut kaksi kertakaikkisen upeaa lasta, joista kasvaa päivä päivältä mainiompia persoonia. Aina ei kuitenkaan ole ollut näin.
Osansa on varmasti ollut synnytysmasennuksella ja osansa sillä, että en kertakaikkiaan ole vauvaihminen, mutta myös sillä, että lapset ovat syntyneet jossain määrin aika kaoottiseen elämäntilanteeseen. Mikään ei ollut varmaa: parisuhde oli uusi, oma asunto oli uusi, asuinpaikka oli uusi ja koko elämäntilanne uppo-outo. Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut aika yllättävää, jos Hildan syntymä ei olisi ollut niin mullistavaa kuin se oli – ajatus lapsen saamisesta ehti olla vireillä noin 2 minuuttia ennen kuin se tapahtui, eikä meistä kumpikaan ollut uhrannut asialle ajatustakaan koskaan aiemmin.
Edellisten kolmen vuoden aikana olen viettänyt lukemattomia öitä vauvapalstoilla, itkien väsymystä, mitättömyyden ja riittämättömyyden tunteita ja omaa epävarmuutta. En ole koskaan tunnistanut sitä tunnetta, kun äidit ympärillä ovat kertoneet täyttyneensä rakkaudesta synnytyssalissa – itse olin ensimmäisen synnytyksen jälkeen tajuttomana ja toisenkin jälkeen täytyin lähinnä sämpylöistä ja jugurtista. Olen aina ollut jokseenkin huono syttymään rakkauden tunteille, niin myös lasteni kanssa. Kun ymmärsin, että en ole tunteideni kanssa yksin, elämä alkoi helpottaa. Mutta ei se silti helppoa ollut, kaukana siitä. Ennen kuin vasta nyt.
Nyt kolmen vuoden jälkeen tiedän rakastavani lapsiani enemmän kuin mitään muuta. Ihan joka päivä, kenkkuilusta ja uhmakohtauksista huolimatta. Se on vaatinut ihan loputtoman määrän asian käsittelyä ja analysointia, mutta myös sen, että elämä ihan oikeasti on helppoa.
Kun viime viikolla kirjoitin vauvaelämästä ja siitä, miten vähän siitä muistan mitään, oli kirjoitus osittain huumoria, mutta myös osittain totta. Totuus on se, että ihan aidosti en muista millaista elämä konkreettisesti vauvan kanssa on, mutta myös se, että en pidä hoitamisesta. En ole hoivaajaihminen, en rakasta vauvojen nuuhkimista enkä loputonta haahuilua avuttoman ihmispennun kanssa. Sen sijaan rakastan lasteni kanssa juttelemista, yhteistä tekemistä ja sitä yhteyttä, joka meille nyt on kehittynyt.
Rakastan kuitenkin myös sitä, että lasten päivähoidon alkamisen myötä minulla on lupa olla enemmän oma itseni. Tehdä töitä, tavata ihmisiä ja olla – absurdia kyllä – tasapainoisempi yrittäjänä, kuin mitä koskaan olin kotiäitinä. Vihdoin voin rehellisesti sanoa ikävöiväni lapsia ja odottavani sitä, että pääsen töistä tai reissusta kotiin ja nauramaan ja halailemaan lasten kanssa.
Ja tuon itsenäisyyden myötä on tullut myös se rakkaus. Tai ehkä se on aina ollut olemassa, mutta se vaati vain hiukan ilmaa päästäkseen esille.
Hassua, miten joskus ihan oikeasti täytyy mennä kauas, nähdäkseen lähelle.
Kuvat: Riina Peuhu
savusuolaa, Janica
”Ja tuon itsenäisyyden myötä on tullut myös se rakkaus. Tai ehkä se on aina ollut olemassa, mutta se vaati vain hiukan ilmaa päästäkseen esille.”
Tämä on niin hyvin sanottu. Olen aivan varma, että tämä pätee todella, todella moneen vanhempaan. Päteehän se nyt herranjumala kaikkiin muihin ihmissuhteisiinkin. Kun kerrot haluavasi vähän omaa aikaa tai muiden seuraa jatkuvan puolisosi, bestiksesi tai kämppiksesi kanssa olemisen sijaan, ymmärrystä kyllä heruu. Miksi se, että omista lapsistaan tarvitsee välillä happea, on niin suuri tabu?
Minä tarvitsen välillä happea ihan kaikista ihmisistä, kaikkein rakkaimmistakin. Joku varmasti nyt loukkaantuu, kun käytän näin ”brutaalia” vertauskuvaa, mutta minä joskus käytän tuota koiraamme rautalankaesimerkkinä, kun yritän ymmärtää jotakin. Se rakastaa peuhata anoppilassa suuressa koiralaumassa, mutta voi miten väsynyt se onkaan tultuaan kotiin. Möllöttelee vain sohvalla eikä jaksa korvaansa meillekään lotkauttaa. Ja aina välillä koira hakeutuu omaan rauhaansa. menee toiseen huoneeseen tai kaivaa pesän sohvatyynyjen väliin.
Laumassa olemisen ja oman rauhan tarpeen vuoorttelu on mielestäni hirvittävän inhimillistä ja normaalia. Alkavathan lapsetkin jossain vaiheessa kaivata omaa rauhaa. Huoneen oveen ilmestyy lappu, jossa lukee ”häivy” huutomerkkien höystämänä. Siinä, että ihminen tarvitsee välillä latautumisaikaa ja aivo- ja ärsykelepoa, ei ole mitään pahaa. Sillä ei mielestäni ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö rakastaisi ja välittäisi.
Ja olethan sä Emmi hirvittävän välittävä ihminen, vaikka sellainen ylenpalttinen halailu ja söpöily ei olekaan sun juttusi. Ihmiset ilmaisevat tunteitaan ja sitoutumistaan eri tavoin.
Oili / Ajatuksia Saksasta
Todella hyvä teksti! Julkisessa keskustelussa äidille on usein varattu tosi kapea rooli. Pitää rakastaa lapsiaan ja olla joka jumalan sekunti aivan pähkinöinä heidän saamisestaan (”itsehän halusit lapsia”), ja kaikki aika on tosiaan vietettävä heidän kanssaan kotona. Ravintoloihin (tai gasp, lattelle!!1) ei tarvitse mennä oikeita ihmisiä häiritsemään. En mä tiedä kuka tähän muottiin mahtuu, eikä ole mikään ihme jos alkaa epäillä itseään, mikäli yhtään seuraa mitään lapsiperheisiin liittyivä nettikeskusteluja.
Tämän takia musta on ollut ihanaa lukea Project Mamaa kaikki nämä vuodet, jo siis ennen kuin lasten hankinta tuli meille ajankohtaiseksi, koska Katja on niin piristävästi oma, vauvavuotta kauhisteleva ja töissäkäynnistä pitävä itsensä. Ja siis ymmärrän tän ihan täysin, kyllä mä olen itsekin sata kertaa tyytyväisempi elämääni nyt, kun lapsi on tarhassa (tai ensin se oli isänsä kanssa kotona). En usko että kovin moni loppujen lopuksi muuttuu lapsen syntymän myötä ihmiseksi, jonka elämän täyttymys on nimenomaan se pelkkä äitiys – kyllähän ne muutkin komponentit ovat edelleen tallella!
Aika absurdisti mua on henkilökohtaisesti auttanut se, että voin seurailla sekä Suomen että Saksan keskusteluja aiheesta. Absurdisti siksi, että perinteinen äitikuva on molemmissa maissa aika ahdas – täällä Länsi-Saksassahan kotiäitejä riittää ja vaikka töihin palattaisiinkin, ei yleensä kyllä enää täysipäiväisesti. Suomessa taas – no, tiedätkin jo kaiken siellä vallitsevasta ilmapiiristä. Mutta siis jotenkin mua silti helpottaa se, että sitä kuitenkin huomaa ettei minkään tietyn maan totuus ole se Ainoa Oikea. Silloin on paljon helpompaa vaan todeta että meuhkatkaa te niinku huvittaa, me tehdään hommat kuten itse parhaaksi näemme. Ehkä tämän takia oma vajaa kahden vuoden mittainen äitiyteni on ollut tähän mennessä suorastaan hämmentävän kriisivapaa kertakaikkiaan, vaikken ollut kotonakaan kuin sen seitsemän kuukautta pojan syntymän jälkeen eli huono äiti -kohderyhmään kyllä lukeudun. Olen myös oppinut hyväksymään sen, että esimerkiksi anoppini tuntuu olevan sata kertaa enemmän pähkinöinä pojastani kuin minä itse – en vaan ole mikään siirappia valuva yksilö noin niinku yleisesti. Mies ja poikani ovat mulle kaikki kaikessa, mutta se ei ilmene minään ylitsevuotavina vuodatuksina. Ja herraisä, ensimmäinen kuukausi syntymän jälkeen meni ihan sumussa, ei siinä ehtinyt myöskään olla muuta kuin hämmentynyt.
Karusellin anni
What Janica and Oili said.
Karusellin anni
Mun esikoinen oli 5 kk kun lähdin töihin. En ole kyllä onneksi koskaan kokenut tällaisten asioiden vuoksi huono äiti -fiiliksiä. Enkä siitä, että kaipaan omaa aikaa ja tilaa. Enkä siitä, etten valu siirappia. En ole koskaan osannut ottaa paineita moisista.
Mutta silti en missään nimessä vähättele kenenkään toisen riittämättömyyden tunteita. Äitimyytti ja sen ympärillä vellovat syyllistämis-syyllistymis-keskustelut ovat surullinen tosiasia. Olen välillä aivan kauhuissani siitä, millaisia odotuksia ja oletuksia vanhemmuuteen liitetään. Miksi, oi miksi?! Kenen päästä nämä älyttömät vaatimukset oikein lähtevät ja miksi jengi suostuu niihin.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta taas, Emmi!
Örmy
Kaikkien tarvitsee ja pitää saada joskus olla yksin, se on selvä. Ei se tarkoita sitä ettei haluaisi olla juuri niiden tiettyjen muiden kanssa, vaan että haluaa olla yksin.
Uhriutuminen naisena taas kerran yhteiskunnan keksittyjen odotusten ja vaatimusten takia on turhaa. Ihan samat asiat koskevat miehiä ja paskaa mahtuu maailmaan, eikä siitä kaikesta voi piitata.
Maija
Täällä ovat aiemmat kommentoijat jo oikeastaan tyhjentäneet pankin sen osalta, mitä itse olisin halunnut sanoa. Joten ei muuta kuin että kiitos timanttisen hyvästä ja rehellisestä kirjoituksesta.