Some korvaa jutustelun hiekkalaatikon reunalla

Pääsiäisen someloma on tehnyt hyvää. Olen ollut aika lunki tapaus, kun en ole seurannut puolella korvallakaan mitään, mitä maailmalla tapahtuu. Aina hetkittäin joku on koittanut puhua jotain järkevää Kokoomuksen kriisistä ja kansalaiskeskustelun hiljentämisyrityksistä tahi Pakistanin pommi-iskuista, mutta olen kaivautunut yhä syvemmälle poterooni ja pysytellyt autuaan tietämättömänä. Näin viidentenä päivänä olen kuitenkin alkanut kaivata vuorovaikutusta ja keskustelua ja päätin nousta poterostani. Someen, mihinkäs muuhunkaan.

Ensimmäisiä linkkejä, joka Facebook-feediini osui, oli tämä Ylen juttu otsikolla ”Some ei korvaa äitien rupattelua hiekkalaatikon reunalla”. Kyseessä on juttu kahdesta forssalaisesta äidistä, jotka viihtyvät lapsineen vauvakahvilassa. En tiedä, onko kyseessä kainalojuttu jollekin laajemmalle artikkelille – ainakaan sitä ei tuoda missään ilmi – mutta kyseinen juttu vaikuttaa aika tyhjältä. Kaksi äitiä kertoo kokemuksiaan, josta sitten on vedetty johtopäätös ja tehty uutinen, jonka mukaan ei some korvaa hiekkalaatikon reunalla istuskelua.

No, tiedoksi sinne Ylen uutisiin, some voi myös korvata sen laatikolla istuskelun – tästä voi tehdä uutisen myös, jos tuntuu, ettei oikein muuta jutunjuurta enää ole – koska vanhemmat eivät ole samasta puusta veistettyjä. Toiset löytävät vertaistukea somesta ja toiset puistosta – tavalla ei niinkään ole merkitystä, vaan sillä, että tukea ja apua on saatavilla.

Itselläni on Tampereella yksi läheinen ystävä, jonka kanssa puhua vanhemmuudesta, äitiydestä ja arjesta. Olen istunut lukemattomia tunteja hiekkalaatikoilla, puistoissa, perhekerhoissa, muskareissa ja HopLopeissa. Olen jutellut säästä, pukeutumisesta, kiinteiden syömisestä ja vaunujen ominaisuuksista. Hymyillyt, kun minulle hymyillään ja nauranut oikeissa kohdissa. Osoittanut myös sympatiaa ja kertonut omasta väsymyksestä – ollut vertainen ja empaattinen.

Se ei kuitenkaan ole johtanut ystävyyteen. Tunnen pihapiirin ja lähipuiston lapset nimeltä, mutta suurin osa vanhemmista on puhelimessa nimellä ”Ainon äiti” tai ”Viljan ja Villen isä”. Eikä tuo johdu vanhemmista saati heidän lapsistaan, kaikki ovat varmasti mukavia ihmisiä, mutta meillä ei vaan ole synkannut. Vesipilarien ja muumivaippojen jälkeen jäljelle ei ole jäänyt mitään, vaikka yhteisiä kiinnostuksenkohteitakin olisi löytynyt. Ja se on ihan ok, kaikki eivät ystävysty yhtä helposti.

Se, että minulla on Tampereella yksi läheinen äitiystävä – joka itseasiassa oli ystäväni jo paljon ennen lapsia – ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minulla silti olisi läheisiä äitiystäviä. On minulla, itseasiassa montakin! Suurinosa heistä vaan asuu satojen kilometrien päässä meidän heikkalaatikoista ja osa on jopa sellaisia, joita en ole koskaan kasvokkain tavannut, mutta joiden elämästä tiedän ihan valtavan paljon. Joille olen ensimmäisenä kertonut saaneeni diagnoosin synnytysmasennuksesta, joille kirjoitan kun arki tuntuu romahtavan niskaan ja joille jaan likaisimmat niskakakkakuvat ilman hetkenkään epäröintiä.

Nämä naiset ja FB-ryhmät ovat mun hiekkalaatikkoni, turvallinen ympäristö, jossa tuulettaa ihan jokaista ajatusta ja saada tukea ja tapa olla arjessakin läsnä. Se, että tapaamme muutaman kerran vuodessa, on täysin toissijaista (ja keskittyy yleensä ihan muihin asioihin kuin äitiyteen) – tärkeämpää on tieto siitä, että ihan jokainen päivä ja suurinpiirtein jokainen hetkikin mulla on sellaisia ystäviä, jotka tsemppaavat ja auttavat, vaikka mikä olisi. Joku nimittäin valvoo vauvansa kanssa aina, oli kellonaika mikä hyvänsä.

Tätä kullanarvoista apua, tukea ja pillulla naamaan -asennetta ei olisi ilman somea. Itseasiassa olisin voinut vauvavuodet aika paljon huonommin, jos näitä naisia ei olisi olemassa. Ennen kuin löysin oman vauvakerhoni netistä, en ymmärtänyt koko vertaistuen käsitettä tai edes sen tarvetta – nyt en enää antaisi sitä pois mistään hinnasta.

Toiset löytävät verkkonsa naapurista, toiset tarvitsevat niiden luomiseen rajattoman mobiilidatapaketin. Kumpikaan tapa ei ole huonompi kuin toinen – tärkeintä on se, että apua ja tukea saa, silloin kun sitä tarvitsee. Ystävyys, myös se lapsien kautta syttynyt, on parhaimmillaan sitä, ettei tarvitse toisen edessä esittää mitään. Että saa olla juuri niin väsynyt tai energinen kuin on, että vastaanotto on empaattinen ja ystävä aidosti ajatuksistasi kiinnostunut. Itse olen netissä paljon parempi ystävä kuin livenä – sekin on ihan ok.

Taidankin itseasiassa keittää nyt kupin kahvia ja lukea mammakerhoni pääsiäisen ajan keskustelut. Siellä somessa, tottakai.