Pimp my burger

Terveisiä koulunpenkiltä! Tai ehkä oikeammin -ikkunalaudalta, -lattialta ja -astiakaapista. Keväällä 2012 vannomani en-enää-koskaan-opiskele-mitään oli unohdettu vielä nopeammin kuin vuoden 2010 päätös irtautua kaikesta politiikasta ja tänä keväänä hain itsevarmuutta uhkuen Haaga-Helian ruokajournalismin täydennyskoulutukseen. Kyseessä on Haaga-Helia ammattikorkeakoulun ja Sanoma Media Finlandin järjestämä koulutus henkilöille, joilla on jo taustaa journalistisesta kirjoittamisesta ja ideoita, joita kurssilla sitten hiotaan julkaisuvalmiiksi.

Oman hakemukseni kulma oli sekä tietysti blogin ja journalistisen osaamiseni kehittämisessä, myös ruokakulttuurin ja ruuan tiedottamisessa ja kehittämisessä. Ravintolat ja ruokatapahtumat tiedottavat itsestään lähinnä Facebookissa ja esimerkiksi lähi- ja pientuottajat vaikenevat itsensä kuoliaaksi. Ruuan ja raaka-aineiden arvostus on pienen ruokaeliitin harrastus, vaikka ruuasta, sen alkuperästä, tuotannosta, taloudesta ja jalostamisesta pitäisi tietää kaikkien, jotka Suomessa ruokaa ostavat ja valmistavat. Olen salaa kadehtinut Helsinkiä, jossa esimerkiksi matkailu- ja infopalvelut ovat vuosia sitten ottaneet huvipuistojen ja museoiden rinnalle ruokatapahtumat ja ravintolat ja jossa kaupunki suhtautuu ruoka- ja ravintolatempauksiin positiivisesti ja kannustavasti. Tampere Food Club on mielettömän hieno ponnistus, mutta sitäkin Santeri Vuosara pyörittää vapaaehtoisesti, lähinnä rakkaudesta lajiin. Jos mulla olisi yksi unelmatyöpaikka, niin tällä hetkellä se olisikin Tampereen kaupungin ruokakulttuuristrategian tekeminen ja strategian johtaminen – Helsinkifoodism-hengessä – työtarjouksia otetaan siis vastaan!

No mutta takaisin opiskeluihin. Ruokajournalismin opintokokonaisuudessa perehdytään siis ruokajournalismin lajeihin, trendeihin, tulevaisuuteen, ruokakulttuureihin, videoihin ja podcasteihin sekä tietysti ravintolakritiikkiin ja ravintolatuntemukseen. Viime lauantain workshopissa opiskelimme ruokastailausta ja -kuvausta ja pakko myöntää, että entinen suhtautumiseni ”ruualla leikkimiseen” muuttui päivän aikana aika paljon positiivisempaan suuntaan. Edelleenkään en pysty kuvittelemaan itseäni stailaamassa jokaista arki-illallista valkosipulin kuorilla ja kuvausalustoilla, mutta ruokakuvaus on alana ehdottoman kiinnostavaa.

Ehkä aiempi penseä suhtautumiseni ruokakuvaukseen on johtunut myös osittain siitä, että en ole tiennyt mitä se edes oikeastaan on. Lauantain workshopissa oli mahtavaa oivaltaa, miten paljon pienetkin astioiden vaihtamiset, valon tulokulmat ja annosten kääntämiset vaikuttavat lopputulokseen. Opettajinamme kuvauspäivässä toimivat Soppa365:sta ja Glorian Ruoka ja Viini -lehdestä tuttu Chrisse Aaltio ja Sanoman kuvaaja Anna Huovinen, jotka kummatkin ovat oman alansa ihan mielettömiä ammattilaisia. Kaikki ne pienet vinkit ja niksit joita Chrisse ja Anna meille jakoivat olivat kultaakin kalliimpia ja ruokakuvien selaamiseen sai kurssin jälkeen ihan uudenlaisen näkökulman. Tiesittekö esimerkiksi – tämä tietysti ihan hyshys-juttuja – että kaikki GFV:n ruokakuvat otetaan samalla kuvauspaikalla? Ihan käsittämätöntä, miten paljon valoilla, varjoilla ja lavasteilla pystyy tekemään – viimeisimmässä lehdessä esimerkiksi surffataan tuosta noin vaan japaniin ja kesämökille, eikä lukija tajua yhtään tunnelman olevan täysin lavastettua!

Olimme saaneet Kokkikartanolta erilaisia einesruokia stailattavaksi ja oman tiimini tehtävänä oli stailata eineksiä ronskiin ja suoraviivaiseen makuun sopivaksi. Me kahmimme pöydän täyteen hodareita, erilaisia burgereita ja lihapullia ja visioimme kuvaan heti mättödarrabuffan. Ja itseasiassa suurin oivallus liittyikin juuri tähän: ruokakuvassa less is more ja suurin osa stailaamistamme ruuista ja kastikekipoista jäi kokonaan kuvan ulkopuolelle. Jälkikäteen tajusimme, että kuvasta olisi saanut kaikista mielenkiintoisimman sillä, että olisi monen eri ruuan sijaan rakentanut vaikka yhden jättiburgerin ja kuvannut sen – mutta tässä varmaan onkin ammattilaisen ja amatöörin suurin ero. Itsellä ainakin on taipumusta tupata lautanen ja kuva täyteen mahdollisimman paljon kaikkea sillä ajatuksella, että edes joku onnistuu, vaikka kaikista tehokkainta olisi riisua kuva mahdollisimman simppeliksi ja nostaa framille sadan komponentin sijaan vain yksi.

Olen tuohon meidän lopulliseen kuvaan ihan hurjan tyytyväinen ja oikeasti jopa yllättynyt siitä, miten mageita juttuja osattiin tehdä! Tietysti kuvaajalla oli prosessissa iso rooli, hän karsi kuvastamme pois kaiken turhan, neuvoi mihin majoneesia pitää lisätä, missä sipuli on liian hallitsevassa roolissa ja mihin laitamme foliota, jotta se toimii kätevästi reflana kuvaustilanteessa.

Tänään kurssi jatkuu ruokatrendeillä ja niiden ennustamisella. En millään malttaisi odottaa – tämä on heittämällä paras koulu, jossa koskaan olen ollut!

PS. Mietittekö, mihin kuvauksissa käytetty ruoka päätyi? Meidän jääkaappiin. Eilen kun lämmitin lapsille Kokkikartanon lasagnea, oli tyttäreni tuomio: ”Äiti tämä on herkuinta ruokaa mitä osaat tehdä!”. Niinpä niin.