”Mutta kyllähän Suomessa kaikilla on samat mahdollisuudet onnistua elämässä!”
Käsi ylös, joka on kuullut kyseisen fraasin silloin, kun puhutaan työttömyydestä, syrjäytymisestä, päihdeongelmista, koulutuksen puutteesta tai köyhyydestä. Käsi ylös myös jokainen, joka on tänä keväänä katsonut Arman Pohjantähden Alla -ohjelmaa. Ohjelmaa niistä suomalaisista, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle, vaille tukea, turvaa tai jopa omaa kotia?
Ja nyt käsi ylös se, joka hoksaa, että miten nämä liittyvät toisiinsa.
Olen itse katsonut Armania kaksi jaksoa: vangeista kertovan ja päihderiippuvaisista kertovan. Tiedän, ettei Arman tai dokumentin tyyli puhuttele kaikkia, mutta se ei musta olekaan sarjan pääpointti. Pääpointti on se, miten voimakkaasti kaikki haastatellut kokevat, ettei heillä ole ollut muita vaihtoehtoja. Kukaan ei koe valinneensa narkkaamista tai väkivaltaista käytöstä, vaan huumeet ovat valinneet heidät.
Vankien ja riippuvaisten puheissa toistuu kerta toisensa jälkeen yksi sana: lapsuus. Isä tai äiti hakkasi lapsena. Äiti oli alkoholisti. Isä kuoli vankilaan. Kotona ei saanut ruokaa. Ei ollut vaihtoehtoja, oli opittava pärjäämään. Sellaisia tarinoita, joita valtaosa meistä pitää satuina tai kertomuksina joistain muista maista. Ei meillä Suomessa! Meillä on hyvinvointivaltio! Kaikilla samat mahdollisuudet!
Usein ajatellaan, että perusopetus tai terveydenhuolto takaavat kaikille samat mahdollisuudet. Että se riittää – jokainen on oman onnensa seppä, pärjäätköön omillaan. Asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen. Vai kuvitteleeko joku, että lapsi, joka ei saa viikonloppuna lainkaan ruokaa kotona olisi samalla viivalla yltäkylläisyydessä elävän ydinperheen kanssa? Luulin pitkään, että lapset, joilla ei kotona ole kaapissa ruokaa, ovat vain urbaanilegenda. Hoin itsekin samoja mahdollisuuksia ja lähtökohtia ymmärtämättä, että jokaisessa koulussa, jokaisella luokalla on lapsi, joka ei saa kotona sitä turvaa, jota hän tarvitsisi. On totta, että olemme itse paljosta vastuussa. Mutta voidaanko koko vastuu sälyttää lapselle, joka ei koskaan ole ollut sylissä ja valmistaa kymmenvuotiaana oman jouluateriansa kalapuikoista?
Yläasteikäisenä haaveilin sosiaalityöntekijän urasta. Ajauduin kaveriporukkaan, josta valtaosa on jo kuollut huumeisiin ja kuvittelin, että voisin pelastaa kaikki. Siivosin asuntoja, pesin lapsia ja harjasin hampaita, etteivät sossuntädit olisi tajunneet, miten huonossa jamassa osa tuon kaveriporukan lapsiperheistä oli. Kuvittelin, että voisin muuttaa jotain – kunhan vaan tarpeeksi rakastaisin, niin asiat muuttuisivat! Kun sitten eräänä iltana työnsin erään perheen äidin kylpyhuoneeseen ja raahasin pesukoneen oven eteen, ettei perheen isä pystyisi käymään veitsen kanssa äidin päälle, ymmärsin, ettei minun tekemiseni auta. Istuin vessan nurkassa, nyyhkytin hysteerisenä ja ymmärsin, miten epäreilu maailma voikaan olla. Pari vuotta tämän jälkeen hautasin perheen pojan, entisen poikaystäväni.
Sen jälkeen elin monta vuotta lähes empatiakyvytöntä elämää. Olin niin sairaan vihainen. Vihainen yhteiskunnalle, koululle ja poliisille, joista kukaan ei tehnyt mitään. Olin nähnyt niin kamalia asioita, etten kuunaan olisi voinut kertoa niistä kenellekään ja vihasin itseäni kun olin täysin voimaton. Lopulta uppouduin omaan kuplaani, jossa jokainen onnistuu, kunhan vain yrittää.
Kun sitten itse sairastuin ja tajusin, miten vähästä kaikki on kiinni, ymmärsin, etten voi ikuisesti olla vihainen. Se, että me selvisimme sekä sairaudestani että työttömyydestäni oli hyvän hoidon ja tiiviin tukiverkon ansiota. Sen ansiota, että meistä pidettiin huolta ja meitä tuettiin. Ilman tuota tukea voisi tilanne olla jo nyt täysin toinen. Ilman sitä tukea voisi meidänkin lapset olla muutaman vuoden päästä niitä, jotka saavat ainoan ruokansa päiväkodissa.
Ja se on ihan hiton pienestä kiinni! Se voi olla kiinni vaikka vain siitä, että perhe saa 60 euron tasauslaskun sähköyhtiöltä. Tai siitä, että yrittäjältä loppuvat työt. Tai siitä, että jostain syystä jaksaminen vain loppuu.
Ajassa, jossa raha ratkaisee ja leikkuri viuhuu – päivähoito-oikeutta rajataan, opettajia irtisanotaan, ryhmäkokoja kasvatetaan ja korkeakoulutuksesta leikataan – en voi kuin toivoa, että me pitäisimme edes toisistamme huolta. Että me auttaisimme toisiamme, ottaisimme naapurin lapset mukaan rannalle ja järjestäisimme koko naapuruston yhteisiä kesäjuhlia. Antaisimme omastamme silloin, kuin meillä on mitä antaa – ja toisaalta taas saisimme tukea silloin, kun sitä eniten tarvitsisimme!
Armanin dokkarissa sydämeni särkyi lopullisesti, kun yksi haastattelluista toivoi eniten maailmassa sitä, että ihmiset uskaltaisivat katsoa häntä, puhua hänelle ja hän saisi joskus tuntea olevansa tärkeä.
Että hänkin olisi vain ihminen. Samanlainen kuin me muutkin.
realisti
Mahdollisuuksien tasa-arvo on käytännössä mahdoton ulottaa perheiden sisälle niin hienoa kuin se olisikin. Jollain on kaikki asiat hyvin, toisella vaurasta mutta tunnekylmää, kolmannella puutetta materiasta mutta rakastava perhe jne. Se mitä kai hyvinvointivaltiossa tarkoitetaan yhtenevillä mahdollisuuksilla koskee yhteiskunnan tarjoamaa kattausta, toisten yksilöiden tarjoama kohtelu onkin sitten sattuman kauppaa meille kaikille.
Tärkeä pointti tuo ihmisenä ihmiselle oleminen. Tukiverkot, suku, ystävät ja tuttavat ne oikeasti voivat auttaa elämän myrskyissä, ei kasvoton koneisto, vaikka juuri sille tupataan välittäminen yhteiskunnassamme ulkoistamaan. Yhdessä toinen toisiaan tukien pärjäämme paremmin, vaikka sitten valtiomme hyvinvointikoneiston maailman mittakaavassa huikeista palveluista jouduttaisiinkin hieman karsimaan. Se ei todellisuudessa yhteiskuntaamme hetkauta, olemme sentään kohdanneet silmästä silmään sodat, nälkävuodet ja pula-ajatkin, joten uskon että selätämme tässä ennenkokemattoman yltäkylläisyyden ajassakin pienet säästöt.
Ps. Ajatus siitä että jokainen onnistuu kunhan yrittää ei kuulosta kovin pahalta, vaan oikeastaan aika kannustavalta. ja Suomessan uskon sen olevan jopa aika pitkälti tottakin, toisin kuin monessa muussa maailman kolkassa.