Työ, joka menee tunteisiin

Osallistuin syksyllä 2010 Musiikki & Media -nimiseen tapahtumaan talkoolaisena. Koitin raapia valmistumista varten viimeisiä opintopisteitä kasaan ja Musamedia kuulosti tapahtumalta, josta voisi olla opintopisteiden lisäksi etua myös ammatillisesti. Olen aina ollut vähän huono tekemään vain sen, mitä pyydetään ja kuten muulloinkin, myös Musamediassa yksi asia johti toiseen ja pian olinkin töissä festareilla.

Varsinaisen tapahtuman ensimmäisenä aamuna Sokos Hotel Ilveksen aulassa minua kohden harppoi pitkänhuiskea herrasmies takatukka liehuen. Herrasmies puristi kättä jämäkästi ja kysyi, olenko minä se Emmi. Vastasin myöntävästi ja ennen kuin huomasinkaan olin lupautunut tuottamaan Yön seuraavan syksyn juhlakiertueen – areenakiertueen, joka oli suurempi kuin kellään muulla kotimaisella artistilla siihen saakka. Tuo areenakiertue johti tietysti myös asiasta toiseen ja seuraavien viiden vuoden aikana tuotinkin yhteensä 13 konserttisali-, kirkko- ja laivakiertuetta Suomessa, muutaman konsertin Tallinnassa ja kourallisen ihan tavallisia keikkoja pitkin Suomea. Hiljaisina aikoina teimme Musamedian silloisen tuottajan ja toimitusjohtajan kanssa ihan timanttista ammattilaisseminaaria ja muutimme kälyisen ja pikkuisen kaupunkifestarin koko Tampereen yhteiseksi Lost In Musiciksi.

Lupautuessani töihin Musamediaan, Lost In Musiciin tai Yön ja Popedan kiertuetuottajaksi ei mulla ollut aavistustakaan siitä, mitä työ oikeasti pitäisi sisällään. Olinhan minä tietysti järjestänyt tapahtumia ennenkin – lonkeroni ulottuivat kaikkiin opiskeluaikojeni TTVO-bileisiin ja opiskelijakunnan haalaribileisiin, seminaareihin, lyhytelokuvafestareille ja Berliinin lyhäriviikoille. Jotenkin vain aina uskoin siihen, että työ opettaa: oli kyse sitten sadan hengen kulttuuriopiskelijabileistä tai tuhansien ihmisten areenakonsertista, perimmäinen tavoite tapahtumalle oli liikuttaa. Liikuttaa ihmisiä, saada heidät tuntemaan jotain, innostumaan, iloitsemaan ja viihdyttämään. En koskaan unohda sitä tunnetta, kun katselin lavan takana yli 9000 Yö-fanin hurmiota ja kuuntelin, kuinka tuhatpäinen yleisö lauloi Ihmisen poikaa Hartwall Areenalla.

Sen tunteen vuoksi en miettinyt hetkeäkään, kun tammikuussa puhelimeni soi ja Inna-Pirjetta Lahti soitti kysyäkseen, tulisinko mukaan järjestämään PING Helsinki 2016 -tapahtumaa. Sisältöfestaria, joka yhdistäisi kaksi omaa intohimoani: sisällöntuotannon ja sosiaalisen median sekä tapahtumat. Olin ihan valtavan innoissani: pääsisin mukaan tekemään tapahtumaa niille, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä viime vuonna. Asetin tavoitteekseni vaatimattomasti sen, että tämän vuoden PING Helsinki olisi osallistujilleen vähintään yhtä inspiroiva, kuin viime vuoden tapahtuma minulle oli.

Tuo tavoite oli yhtä aikaa innostava ja lamaannuttava. Kun aiempiin kiertueduuneihin oli pystynyt suhtautumaan vain työnä, tuli tämä aihe niin lähelle, että aina välillä valvoin öitä ja mietin, että mitäs jos kukaan ei tykkääkään. Mitäs jos suunnittelemani ohjelma tai kokoamani workshopit olisivatkin osallistujista ihan ääliömäisiä? Kun minulta kaivattiin näkökulmaa siihen, mikä content guruista eli sisällöntuottajista olisi hauskaa, kiinnostavaa, informatiivista ja osallistavaa, olin ihan varma, että mokaan koko homman. 400 ihmistä osallistuisi tapahtumaan, jonka ohjelma ei kiinnosta ketään muuta kuin minua. Tai vielä pahempaa: kukaan ei tulisikaan paikalle.

Vielä tapahtuma-aamuna panikoin ihan samaa. Kun ensimmäisen tapahtumabussin matka Helsingin keskustasta Långvikiin venyi ruuhkien takia, kävin vessassa yökkimässä ja tuijottelin itseäni peilistä: ne ei tulekaan. Kukaan ei tule. PING Helsinki 2016 on ihan täysi floppi ja voin hukuttautua hotellihuoneen porealtaaseen.

Mutta sitten bussi saapui Långvikin pihaan ja iloiset festariosallistujamme purkautuivat ulos autoista. Se tunnelma, joka hotellin valtasi, oli ihan käsittämätön. Ihmiset nauroivat, lauloivat ja halailivat. Festarifiilis, jota olimme tavoitelleet, pursusi yli äyräiden, enkä kohdannut ainuttakaan mutrusuuta koko perjantain aikana. Välillä vähän hölmistyneenä tuijottelin ihmisiä ja mietin, että mitä ihmettä täällä tapahtuu – ihanko oikeasti niillä on noin kivaa? Väsymys, stressin laukeaminen ja ihan puhdas onnellisuuden tunne kostuttivat silmäkulmat päivän aikana niin monta kertaa, että sekosin jo laskuissa.

Moni voisi kysyä, että hittoakos minä siellä sitten porasin ja tapahtumaa stressasin, enhän edes kuulu PING-ydintiimiin. Mutta ehkä juuri eniten sen takia: kun tulin alalle, en tuntenut ketään. Aloitin blogin kirjoittamisen tyhjästä ja vuosien varrella olen uinut osaksi ihan mahtavaa someyhteisöä ilman oikeastaan kenenkään vetoapua. Kun Inna tammikuussa soitti, olin ihan sairaan otettu: hän soitti siksi, että olin omana itsenäni tehnyt vaikutuksen, ei siksi, että olisimme jo entuudestaan tunteneet tai ajatuneet yhteisten tuttujen ansiosta samoihin hommiin. Olin onnistunut vakuuttamaan ihmiset, joiden kanssa en koskaan ollut työskennellyt, siitä, että osaisin ammattini ja minusta voisi olla heille hyötyä. Ja sen vuoksi olinkin niin sairaan peloissani – kun on antanut itsestään kaiken, olisi epäonnistuminen romahduttanut kaiken. Kaikki se, mitä aiemmin olin tehnyt olisi ollut merkityksetöntä – olisin muuttunut vain siksi Emmiksi, joka kävi vuonna 2016 mokaamassa kaiken ja opiskelee nyt ammattikoulussa jotain mikä ei liiemmin kiinnosta, mutta jolla elättää itsensä.

Mutta oikeastaan vielä enemmän kuin omasta onnistumisestani tai PING-tiimin onnistumisesta olin ylpeä ja onnellinen kaikkien PING Helsinkiin osallistuneiden gurujen puolesta. Juttelin illan aikana kymmenien ja taas kymmenien ihmisten kanssa siitä, kuinka he olivat ylittäneet itsensä. Oivaltaneet olevansa guruja omalla alallaan ja omassa genressään – ymmärtäneet että sisältö ja tarinat ovat tärkeämpiä kuin mainostulot tai pressipäiväkutsut. Kun festariliivi selkään liimautuneena ja yltäpäältä hikisenä seisoin discon tupakkapaikalla klo 01.14 ja kuuntelin bloggaajaa, joka kertoi kyyneleet silmissään arvostaneensa itseään ja omaa tekemistään ensimmäistä kertaa PING Helsingissä, tiesin, että me olimme onnistuneet.

Me olimme luoneet ilmapiirin, jossa Instagram-filttereitä tärkeämpää oli rakastaa itseään ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Jossa tuhansia someseuraajia tärkeämpää oli kohtaaminen toisten ihmisten kanssa ja jossa jokainen blogiportaaliraja hälveni kun DJ:n levylautaselta pyörähti ensimmäistä kertaa #mätulintännebailaan. Ja jossa ehkä kaikista tärkeintä oli ihmisyys ja rakkaus omaa lajia kohtaan. Ja oikeastaan sen vuoksi rakastankin tätä työtä. Olen valmis kestämään kaikki sen huonot puolet: kiireen, stressin, budjetit ja aikataulut sen vuoksi, että se työ menee tunteisiin. Se antaa jotain, mitä muuten ei koskaan voisi kokea. Se sykähdyttää, koskettaa ja tekee vahvaksi. Se tekee minut sellaiseksi, kuin olen.

Kuvat: Ilman sinua olen lyijyä ja Nakit ja Mutsi

PS. Tämän kaiken herkistelyn lisäksi minulla oli kyllä ihan asiaakin: ennen seuraavaa PING Helsinkiä minulla olisi hyvin aikaa tulla nyyhkimään johonkin muuhunkin tapahtumaan. Anyone?