Vihaan tätä aihetta. Siis ihan oikeasti vihaan. V-käyrä nousee välittömästi pilviin, kun joku alkaa jauhaa lapsista, Internetistä, yksityisyydestä ja lasten oikeuksista. Keskustelu on harvoin asiallista ja ainakin itselläni menee tunteisiin jo ennen kuin se alkaa. Jokainen kommentti, jossa lapsistaan someen julkaisevia vanhempia syytetään milloin mistäkin, tuntuu siltä, kuin se olisi osoitettu suoraan minulle. Tekisi mieli kirkua, että kai minä nyt helvetti itse tiedän, mitä voin tehdä ja mitä en!
Silti aion kirjoittaa siitä.
En tiedä oletteko huomanneet, mutta viime aikoina – ja kun sanon niin, tarkoitan ainakin viimeistä vuotta – olen kirjoittanut hyvin vähän lapsistani. Vanhemmuudesta kyllä ja perhe-elämästä tottakai, mutta lapset eivät itsenäisinä kirjoituksen aiheina ole esiintyneet blogissani enää aikoihin. Itseasiassa edellinen kirjoitus, jonka pääosassa on jompikumpi lapsistani, on viime heinäkuulta – ja silloinkin kirjoituksella oli vahva yhteiskunnallinen näkökulma: pieni 2-vuotias saamelaistyttö, jota Olli Immonen vihaa.
Valinta on ollut toisaalta tietoinen ja toisaalta taas ei. En edelleenkään ajattele, että lasten kuvien tai hauskojen juttujen julkaiseminen netissä olisi yksiselitteisesti negatiivinen asia. Internet on nykyajan ilmoitustaulu. Se kuva, jonka olisi 20 vuotta sitten voinut julkaista kaupan seinällä on todennäköisesti kuva, jonka voi julkaista nyt myös netissä. Ihmisillä on kuitenkin hyvin erilainen näkemys siitä, mikä kuva täyttää nämä kriteerit ja mikä ei.
Vähän aikaa sitten oma henkilökohtainen Facebook-profiilini ilmiannettiin lapsipornon levityksen vuoksi. Olin samana päivänä julkaissut kuvan kahdesta tytöstä, jotka olivat pukeutuneet prinsessoiksi ja irvistelivät kuvaajalle ilman paitaa. Tuon ilmiannon oli tehnyt joku minulle tutuista ihmisitä, sellainen, jonka olin kuvitellut olevan ns. samalla puolella kanssani. Jäin kuvan poistamisen jälkeen miettimään, että millainen ihminen näki tuossa kuvassa pornoa? Vai oliko tavoitteena ainoastaan tehdä kiusaa minulle? Ja ennenkaikkea, kuka se henkilö oli? Ilmiannon jälkeen poistin taas omasta henkilökohtaisesta FB-profiilistani niitä etäisimpiä kontakteja ja nyt olen entistä tarkempi siinä, kenen kanssa ystävystyn ja kuka voi seurata tekemisiäni julkisen FB-sivun kautta.
Samaan tapaan olen tullut varovaisemmaksi blogin kanssa. Anttila-casen jälkeen olen törmännyt omiin kuviini mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Eräällä keskustelufoorumilla on jaettu lihavien naisten kuvia ja väitetty näiden olevan minä – vaikka jo henkilön naamasta näkee, että kyseessä on ihan eri henkilö. Viime viikolla PING Helsingissä Pörrö Sahlberg kertoi oman 16-vuotiaan tyttärensä joutuneen verkkokiusatuksi siksi, että äiti on julkisesti kertonut olevansa feministi. Samassa keskustelussa Nasima Razmyar kertoi perheensä joutuvan kärsimään siksi, että hän on maahanmuuttotaustainen kensanedustaja. Samalla kun koitin vetää PINGin vihapuhekeskustelua ammattilaisen viileällä tyyneydellä, nieliskelin kyyneleitä ja mietin, että ihmiset ovat ihan hirveitä. Julmia. Raakalaisia. Täysin empatiakyvyttömiä.
Olen itse tehnyt sen valinnan, että olen astunut tuolle tulilinjalle. En ansaitse kaikkia niitä haukkuja, jotka olen saanut, mutta joka kerta avatessani wordpressin tekstieditorin otan tietoisen riskin ja asetan itseni vihalle alttiiksi. En kuitenkaan halua asettaa omia lapsiani sille samalle. En halua, että vihaajani tietävät, millainen tyttäreni tai poikani ihmisenä on. Mitä he ajattelevat, mille nauravat ja mitä rakastavat. Voin kertoa itsestäni julkisesti lähes kaiken: häpeän, heikkoudet ja pelot, mutta lapsistani en.
Eikä se oikeastaan koske vain vihaajia. Suhtaudun aika varauksella siihen, että rakennan lapsilleni valmiin verkkoidentiteetin, joka kuitenkin on vain minun näkemykseni heistä. Vauvavuosi on tietyllä tapaa erilainen: kaikki vauvat valvovat, itkevät, syövät ja nukkuvat (tai ovat nukkumatta). Vaikka kukin vauva on omanlaisensa, ei muutaman kuukauden ikäisestä pötkylästä voi kertoa mitään erityisen henkilökohtaista. Parivuotiaiden kanssa tilanne on kuitenkin jo ihan erilainen: he alkavat olla omia vekkuleita itsejään. Persoonallisia, hurmaavia ihmisiä, joilla on omat jutut ja joista kasvaa ihania koululaisia, teini-ikäisiä ja lopulta aikuisia. Minusta ei tuntuisi luonnolliselta kirjoittaa tekstejä mieheni tai äitini tekemisistä, joten miksi lapseni olisivat erilaisessa asemassa?
Edelleenkään en aio peittää lasten kasvoja mustilla palkeilla tai muuttaa heidän nimiään. En kuitenkaan myöskään aio kertoa, että mitä heille kuuluu, missä leikkivät tai miten käyvät vessassa. Vanhempi lapsista osaa jo sanoa, kun ei halua olla kuvattavana ja kunnioitan tuota päätöstä. Tietenkään hän ei vielä osaa tehdä valintoja itse tai ole kypsä valitsemaan mitä julkaistaan ja mitä ei, mutta minusta on tärkeää opettaa lapsille jo pienestä pitäen, että heidän mielipiteellään ja itsemääräämisoikeudellaan on merkitystä. Sillä tavalla heistä kasvaa aikuisia, jotka osaavat toimia netissä ja ottaa muut ihmiset huomioon.
Vielä kun voisi opettaa aikuisetkin käyttäytymään niin.
Mai
Mä oon tosi huono kommentoimaan blogeihin, seuraan muutamia ja luen vielä harvemmat kokonaan.. Mä oon monta kertaa alottanut kirjoittamaan sun tekstiin, mutta joka kerta jättänyt sen lähettämättä..
Etenkin äitiydestä ja lapsista sun ajatukset on olleet tosi lähellä mua, ja mä oon ollut joka kerta tosi kiitollinen, että oot kirjoittanut ne muille luettavaksi.. Etenkin mulle.
Vaikka mä vierastan sanaa idoli, niin sä oot mulle jollain tasolla sellainen.. Somen välityksellä mä oon saanut kuvan naisesta, jolla on vahva itsetunto ja huikean hyvä sydän.. Onneksi mä tiedän, että sä jatkossakin kirjoitat omalla tyylilläsi ja välittämättä muiden typeristä mielipiteistä!
emminuorgam
Voi kiitos Mai. Tästä kommentista tuli tosi hyvä mieli! 🙂
ANNELI
Hyvää pohdintaa. Minusta asiassa on edelleen paljon keskusteltavaa, sillä vaikka osa vanhemmista (kuten sinä) käyttää harkintaa siinä, mitä jälkikasvustansa julkaisee, kaikkien kohdalla näin ei ole. Oleellista minusta ei ole arvioida yksittäisen kuvan tai kertomuksen sisältöä, vaan avainsana on juurikin mainitsemasi valmiin verkkoidentiteetin ja mahdollisesti jo synnytyslaitokselta alkavan julkisen kehityskertomuksen koostaminen. En pidä ongelmana niinkään satunnaisten, ehkä henkilökohtaistenkin välähdysten suurtakin julkista näkyvyyttä, vaan jatkuvaa lapsen persoonan (positiivisessakin valossa tapahtuvaa) esittelyä ja analysointia. Toisen lapsuuden ja tunteiden jakaminen iloineen, suruineen, heikkouksineen, vahvuuksineen ja isän poissaoloineen ei minusta ole vanhemman oikeus. Ristiriitaisesti kyllä, näitä asioita käsitteleviä avoimia perheblogeja on usein erittäin kiinnostava seurata.
Itse en julkaise lapsestani sosiaalisessa mediassa käytännössä mitään, se on helppo rajanveto, vaikkakin tärkeämpi miehelleni kuin minulle. Toisaalta voisin hyvin kuvitella antavani kuvan ja sairauden syyn kera lyhyen haastattelun hesarille lääkärin odotushuoneesta, koska vaikka sairaus on asiana hyvin henkilökohtainen, kyseessä olisi täysin satunnainen julkinen väläys 1-vuotiaani elämästä. Vihapuheelle ja nettikiusaamiselle silti täysi nollatoleranssi lasten ja aikuisten nettinäkyvyydestä riippumatta.
emminuorgam
Tosi hyviä pointteja – onnistuit kiteyttämään pariin lauseeseen myös sen, mitä itse koitin sanoa! 🙂
Laineilla
Paljon olen miettinyt tätä teemaa viime aikoina ja mielelläni kuulen erityisesti muiden bloggaajien näkemyksiä aiheesta. Olen itse pitänyt perheblogia esikoisen raskaudesta asti ja nyt kun hän on astumassa elokuussa hoitotaipaleelle niin koen tarvetta vähentää hänen näkyvyyttä blogissa. Tuo tarve liittynee juuri siihen, että esikoisesta alkaa kuoriutua oma persoonansa ja hän aloittaa tietyssä mielessä minusta erillisen elämän. En kuitenkaan pidä minun tapoja suoraan oikeana; en siis sinänsä osaa paheksua heitä, jotka ovat julkisempia blogitavoissaan.
Riippuu myös paljon tekstin teemasta, onko siitä minusta aiheellista/hyvä kirjoittaa. Poikani on esimerkiksi todella huono syömään ja meinasin kirjoittaa tästä aiheesta sen takia, koska mielelläni kuulisin, miten muut ovat toimineet vastaavanlaisissa tilanteissa. Tavallaan siis luotan omaan mututuntumaan siitä, missä menee omat rajat. En esimerkiksi erityisemmin julkaise lapsistani videoita, koska niissä lapseni näkyvät mielestäni jotenkin liian henkilökohtaisesti ja kokonaisvaltaisesti. Mutta toisaalla taas, en minä muiden videoita nähdessäni ajattele mitään sen kaltaista, että ai katos hirveetä kun tuollaisen videon julkaisi.
Ja niin, tämä teema on mielestäni mielenkiintoinen mutta tosiaan inhottava siinä suhteessa, että jotkut unohtavat hyvät käytöstavat keskusteluissa.
emminuorgam
Lähestyisin tuota lasten ruokailua siitä nökökulmasta, että tilanne on mikä on – miten muut olette asian ratkaisseet. Musta aihe on sellainen, joka ei varsinaisesti kerro lapsesta muuta kuin ehkä lempiruuat ja sitä pystyy käsittelemään myös aika yleisellä tasolla. Kiinnostava aihe, joka ainakin varmasti herättäisi keskustelua!
Karusellin anni
Hyvä kirjoitus, Emmi. Ja hyviä kommentteja!
itse minna mänttäri
Kiitos Emmi, todella hyvää pohdintaa. Vaikka minulla ei ole lapsia, olen aktiivisena somen käyttäjänä miettinyt tätä asiaa hyvin paljon. Varsinkin nyt, kun opiskelen voimauttavaa valokuvaa, jonka yhteydessä puhutaan paljon juuri omakuvasta ja sen merkityksestä oman identiteetin rakentajana. Ja juuri siitä, miten jokaisella on oikeus tulla nähdyksi siten kuin itse haluaa, ei oman vanhemman tai kenenkään muunkaan silmien kautta. Oikeus rakentaa itse oma verkkoidentiteettinsä, tai olla rakentamatta.
emminuorgam
Kiitos Minna. Voimauttava valokuva – kuulostaa superkiinnostavalta!
Kakkumonsteri
Itse en oman ammattini takia halua julkaista selkeitä kuvia omista lapsistani, koska olen huomannut, että potilaat kaivavat lääkäristä kaiken mahdollisen netistä. Tietävät senkin missä joukkueessa olen pelannut fudista 10v sitten. Joskus voi tulla joku kahelikin vastaan, niin suojelen tällä vain lapsiani.
Moni vastustaa lasten kuvien julkaisemista, koska lapsilla ei ole mahdollisuutta ilmaista tästä omaa mielipidettänsä. Tosin nykyajan lapset taitavat elää niin somen keskellä, etteivät yhtään ihmettele vaikka heidän lapsuuden kuviaan on netti täynnä vielä 10v kuluttuakin.
emminuorgam
Mulla on ystäviä, jotka on tehneet saman ratkaisun ihan samasta syystä ja se on enemmän kuin ymmärrettävää. Mulla blogi on niin iso osa myös ammatti-identiteetiä, että siksi nimien muuttaminen ja anonymiteettius olisi ehkä päinvastoin huono ratkaisu. Onneksi kaikilla on vapaus toimia kuten itse kokee parhaaksi! 🙂
Rosanna/Naiseudesta
Jos tässä joku nettiprofiili pitäisi lapsistasi tämän blogin perusteella luoda niin se olisi, että heillä on rakastava äiti, joka uskaltaa olla oma itsensä, sekä heikkouksineen että vahvuuksineen. Se ei voi mitenkään olla huono asia, ei nyt eikä tulevaisuudessa.
Sitä paitsi olen aina ihaillut sitä, että olet verkossa reilusti oma itsesi kasvoilla ja nimellä. Asetat itsesi alttiiksi, vaikka kaikki muut eivät. Oletkin esikuvani tässä mielessä. Mietin aikanaan itse, lähdenkö pitämään blogia anonyymina vai ihan itsenäni. Osittain sinun esimerkistäsi päädyin jälkimmäiseen. Hyvä niin. Nettiin tarvitaan enemmän ”oikeita” ihmisiä eikä anonyymia huutelua.
emminuorgam
Kiitos Rosanna. 🙂
Rouva Sana
Tosi hyvä kirjoitus Emmi <3!
Tämä rouva kuuluu niihin saarnaajiin, jotka meuhkaavat joka käänteessä, että mietipä nyt tarkkaan mitä lapsestasi somesta oikein julkaiset (eli juu, antaa tulla tänne vain kaikki kiukunpurkaukset ja huuto niin että raikaa ;)..). Minusta kuitenkin kirjoituksessasi on yksi perustavaa laatua oleva ero; sinä selkesti mietit ja erittelet, mitä, kenestä ja miksi julkaiset. Ja se, jos jokin on minusta tärkein pointti omia lapsia koskevissa julkaisuissa.
Väitän, että suurin osa äideistä ja isistä Faceobookissa ei oikeastaan edes tuon taivaallista etukäteen pohdi, mistä heidän lapsiinsa liittyvistä asioista he tekevät julkisia, miten he sen tekevät, onko kukaan heidän kuulumisistaan ylipäätään yhtään edes kiinnostunut (!!), ja mitä tietojen julkistaminen merkitsee paitsi heille itselleen, mutta ennen kaikkea heidän lapsilleen.
Valtaosa lapsista ja nuorista kuitenkaan ei, siis kun he kykenevät itse asian ymmärtämään ja ilmaisemaan, halua, että heidän asioitaan esitellään somessa, kuvin tai ilman. Sehän on jo yksinomaan ihan järkyn noloa, hei – ja onko vanhempi aina oikeassa, ja oikea henkilö sanomaan, että ei muuten ole ja julkaisenpa silti?
Asiaa valottaa hyvin vaikkapa tämä kohtuutuore uutisjuttu: http://www.keski-uusimaa.fi/artikkeli/395744-aikuiset-leviavat-jo-ahdistavasti-instagramiinkin-nyt-nuoret-neuvovat-mita-somessa
– Meistä ei saa kertoa päivityksissä yhtään mitään tai julkaista edes vauva-ajan kuvia ilman, että kysyy luvan, nuoret sanovat yhteen ääneen.
Omalta osaltani tein jo aika päiviä sitten selkeän rajanvedon: oma työni on, ja on ollut tooosi kauan ennen somen tuloa, julkinen. Teen julkista työtä, mutta siihen pakettiin ei kuulu perhe; eivät lapset eikä kukaan mukaan läheisistä.
Sen jälkeen minun ei ole tarvinnut arpoa enää muuta kuin sitä, kiinnostaako rouvan kuva ketään.