Kesälomatekemistä Tampereen seudulla: Niitty-Seppälän Tila

Vuosi vuodelta ja päivä päivältä alan muistuttaa entistä enemmän omaa äitiäni. Olen alkanut vastailla joka toiseen ”Äitiiiii mulla on tylsääääää!” marinaan juuri sillä tavalla, jota lapsena vihasin: ”No voi voi”. Ajatus vesipuistoista, isoista huvipuistoista ja oikeastaan mistä tahansa paikasta, jossa on tsiljoona muutakin ihmistä, tuntuu vain ahdistavalta. Olen onneksi siinä onnellisessa asemassa, ettei meidän lapsetkaan ole mitään huimapäitä ja voidaan ihan hyvillä mielin nöösäillä matonpesupaikoilla, kun madoissa ja mullassa on pilteille riittävästi viihdykettä. Kotikutoisuus ja eläimet on tällä hetkellä muksujen ykkössuosikkeja, joten Niitty-Seppälän Tila Pälkäneellä oli meille varsin miellyttävä löytö.

Pälkäne on pikkuruinen, mutta varsin viriili kesäpaikkakunta Kangasalan kupeessa. Olen kehittänyt itselleni vähän sellaisen puolihuolimattoman kesäromanssin Pälkäneen kanssa – aina välillä katselen mökkimarkkinoita Sillä Silmällä ja haaveilen mökkeröisestä Pälkäneveden rannalla.

Lahdentie on Pälkäneen ja erityisesti Kaivannon kohdalta miltei verenseisauttavan kaunis. Riippuvat koivut reunustavat tietä, joka puikkelehtii vesistöjen välistä ja pienet, lähes unohdetun oloiset tienvarsikahvilat tarjoilevat pysähtyjille lihiksiä ja höyrymakkaraa.

Myös Niitty-Seppälän tilapuoti ja sen ympäröinyt kotieläintila on mansikkamaineen ja punamullatuine rakennuksineen hurmaava. Tilapuodissa kaupataan jauhoja, kasviksia ja juustoja naapuritilojen navetoista ja kahvila tarjoilee maailman makoisimpia mansikkaviinereitä. Siellä täällä roikkuu lavatanssi-ilmoituksia ja vanhat kahvipurkit koristavat mäntypaneloituja seiniä. Vanhanajan hampurilaiset on pakattu yksittäin muoveihin ja käsinkirjoitetut hintalaput kertovat kaiken olevan lähes puoli-ilmaista.

Tilan henkilökunnasta huokuu rauha ja tyytyväisyys. Tallityttö juttelee lasten kanssa pupuista, kanoista ja itsepäisistä poneista ja kahvilan myyjä selostaa nisujen synnyn vaihe vaiheelta. Rakastan tilan pysähtynyttä, vähän unenomaistakin tunnelmaa. Kenelläkään ei ole kiire ja kaikkea saa koskea ja kokeilla. Pihan labyrintti hurmaa lapset ja pienen metsätien päähän rakennettu polkuautorata ilahdutaa erityisesti vanhempia lapsia.

Vaikka nykyään olen kaupunkilaislikka, on silti mullan ja lannan tuoksu yksi parhaista. Vietin lapsuuteni kesät taloamme vastapäisen maatilan pelloilla, juoksin pillastuneita lehmiä karkuun ja ratsastin hevosilla ilman satuloita tai edes käsitystä siitä, miten ratsastetaan. Saatoin istua tuntikausia tallissa seuraillen eläimiä tai etsien metsään karanneita koiranpentuja. Talon vahtikoiraa pelkäsin henkeni edestä. Sillä oli kaulassa paksu nahkapanta ja naru ulottui koko pihan poikki. Kun koira juoksi, kilisi raskas teräsketju niin, että se kuului metsään saakka. Joskus istuimme navetan takana odottamassa koiran nukahtamista niin, että myöhästyimme kotiintuloajasta. Meillä oli myös tapana järjestää juoksukilpailuja traktorin jäljissä – se, joka selvisi mutavelliradalta ulos nopeimmin, voitti!

Kun tilan vanha isäntä muutama vuosi sitten kuoli, kävin viimeistä kertaa potkimassa multapaakkuja pellon pientareella. Suurin osa tilasta oli jo myyty – rakennettu teiksi ja pientaloalueiksi ja kaupunki oli juuri lunastanut loputkin maat rakennettavaksi. Siinä hetkessä oli jotain nostalgista, surullista ja haikeaa. Seinänaapurissa asunut vanha mummu, Murron tila ja Vuorentaustan kyläyhdistyksen päiväkahvit symboloivat lapsuutta ja muistuttivat ajasta, jolloin sai olla vapaa ja huoleton. Olin aina ajatellut vieväni omat lapseni samoihin käsityökerhoihin, joista sai kaneliässiä tai suonsilmäkkeisiin, joihin itsekin lapsena kadotin kenkäni. Nyt niitä mitään ei enää ole.

Mutta Niitty-Seppälän tila on. Ja kuka tietää, ehkä lapseni pääsevät siellä likaamaan nenänsä ja saamaan kätensä rakoille.