Täydellinen viikonloppu

Täydellinen on vähän lattea adjektiivi kuvaamaan viikonloppua, mutta juuri nyt en keksi parempaakaan. Täydellinen, upea, huikea, mieletön, ihana, hauska, rakastettava, rentouttava, hikinen, hurmaava, hillitön.

Juuri sellainen, mitä kaipasin.

Nauroin niin, että tena tärisi. Itkin, kun Sanni lauloi, etteivät haavat niitä repimällä parane.

Humalluin keskellä päivää, yötä, iltapäivää ja aamupäivää.

Suutelin ystäviäni. Olin vastuuton. Sotkin joka paikan glitterillä. Tanssin täydelliset euforisena Anatuden keikalla.

Ravitsin itseäni aurajuustolla, kebabilla, pizzalla, burgereilla, pitaleivällä, grillikanalla ja lonkerolla.

Halailin, muistelin menneitä, lupasin nähdä tulevaisuudessa useammin. Kiljuin riemusta. Itkin ilosta. Ja liikutuksesta. Mietin, miten koskaan olen voinut elää ilman ystäviäni.

Elin. Elin itselleni, itserakkaasti, omaa etuani koko viikonlopun tavoitellen.

Tammerfest oli juuri sitä mitä odotinkin, ehkä jopa enemmän. Kokoonnuimme Tampereelle sillä vanhalla kaveriporukalla, jolla vuonna 2007 suunnittelimme valloittavamme maailman. Vaikka kaikki oli eri tavalla kuin lähes kymmenen vuotta sitten, oli kaikki kuitenkin ihan samalla tavalla.

Oli outoa olla vapaa tekemään mitä vain haluaa. Lähteä jatkoille (kahdesti) tai kotiin Gilmoren tyttöjen seuraan (yhdesti). Syödä silloin kun sattui olemaan nälkä – tai silloin kuin Akseli Herlevi tarjoili jumalaisia burgereita Tammerfestien vipissä. Törmätä tuttuihin ja jäädä juttelemaan näiden kanssa ilman, että kukaan juoksee auton alle. Tai tanssia Mamma Mian soundtrackia boolimaljan kanssa tietäen, että se koituu seuraavan päivän kohtaloksi.

Sanni oli törkeän upea, kuten myös yllätyksekseni Elastinen. Mutta kuningas, koko viikonlopun kuningas siis, oli Antti Tuisku. Niin energinen, koskettava, kuuma, hauska ja empaattinen, että meinasin kuolla onnesta keikalle. Itseasiassa taisin unohtaa kuvata koko keikan – miten olisin ehtinyt, kun 60 minuuttia piti hyppiä hiekkakentällä, niin että vieruskaverin vaatteet liimautuivat ihoon kiinni?

Olen edelleen kertakaikkisen sanaton ja läkähdyn onnesta. Kiitos Juuso, Pauli, Miisa, Saara, Nina, Pekka, Loviisa, Janica, Teme, Senni, Minna, Henna, Roosa ja kaikki muut viikonloppuani sulostuttaneet ihmiset.

Ja anteeksi Ukko Nooa – lupaan, että en ihan pian tule takaisin.