Lenkkeily on kivaa, sanottiin

Unelmissani olen sellainen supermama, joka kokouksen/iltaruuan/lasten harrastusten välissä singahtaa lenkille ja painelee pitkin Pyynikinharjua kuin aropupu konsanaan. Todellisuudessa en kuitenkaan ole edes kaukaista sukua jäniseläimille, enkä tiedä montaakaan epämiellyttävämpää asiaa kuin lenkkeily.

Mutta sitten aina välillä innostun ja täysin vailla mitään realistista käsitystä omista kyvyistäni lähden lenkille. Pikku kävelylenkki vain! Se voisi olla tosi kivaa! Mitä siinä voi hävitä? No, vaikka itsekunnioituksensa, arvostuksensa ja elämänhalunsa. Noin niinkuin alkajaisiksi.

Lähdin siis eilen lenkille. Anoppi neuvoi menemään sinne kirkon suuntaan ja siitä sitten pellolle. Helppoa kuin mikä! Miten moneen väärään suuntaan näillä ohjeilla voisi muka lähteä? Empiiristen testien jälkeen noin viiteen. Olin ehtinyt kävellä muutaman kilometrin jo ennen kuin pääsin koko pellolle, mutta onneksi maisemat oli tosi nättejä.

Joku muu olisi saattanut valmistautua lenkkeilyyn toisin. Esimerkiksi lataamalla puhelintaan tai katsomalla kartasta, että mihin on menossa. Tai edes tsekkaamalla, että paljonko siinä luurissa on akkua jäljellä. Vaan en minä! Sen sijaan otin sata kuvaa nurmikosta, pellosta, pilvistä, mudasta, pilvistä ja pellosta.

Tässä on ensimmäinen kuva pilvistä.

Ja tämä tässä on toinen, täysin erilainen kuin tuo ensimmäinen!

Ja sitten tässä kolmannessa nuo pilvet vasta onkin eri näköisiä.

Ja taas! Niin kaunista ja totaalisen eri maisema kuin äsken.

Saatte ehkä langan päästä kiinni? Ja voitte arvata, että siinä vaiheessa kuin Antti Tuisku lopetti loilottamisen korvaani kyse ei ollutkaan siitä, että puhelin olisi tippunut verkosta? Mutta toisaalta, mitä väliä, eihän sieltä pellolta nyt kovin moneen suuntaan voisi päästä!

Joten kävelin. Ja kävelin. Ja kävelin. Satunnaiset vastaan tulleet mummot katsoivat vähän säälien, arvasivat varmaan ettei satunnaislenkkeilijällä ollut hajuakaan siitä, mihin tämä on menossa. Tai siis hajua kyllä oli. Hevosenpaskan hajua.

Aikani käveltyä aloin pohtia, että pääsisikö pellolta jotenkin myös pois ja lähdin seuraamaan traktorinjälkiä asutusta päin. Kuin Robinson Crusoe suunnistin kohti Nurmijärven keskustan aateekoomastoa.

Alkumatka meni hyvin ja jäljet johtivat kohti horisontissa siintäviä rivitaloja. Kunnes tie alkoi kaartua. Ja kaartua. Ja kaartua vielä vähän. Pian masto olikin takanani ja olin hiekkaliejutiellä, jossa pyydettiin asiattomia oleskelijoita painumaan hevon kuuseen.

Aikani siinä seisoskeltua päätin toimia kyltin mukaisesti. Koitin arvioida matkaa takaisin anoppilaan – tuulen suunta ja pilvien liike, tiedättehän, mutta järkyttävä pissahätä alkoi haitata ajatteluani.

Tein nopean SWOT-analyysin tilanteesta ja kyykistyin pusikkoon pissalle. Tässä vaiheessa lienee selvää, etten enää hetkeen ollut nähnyt ketään missään, joten ihan hirveän syvälle metsään en mennyt. Tietenkään. Jos olisin mennyt, olisi ohi pyöräileviltä nuorukaisilta mennyt täysin ohi performanssi, jossa pulska daami kyykistelee pusikossa, koittaa löytää edes koivunlehteä pyhimpänsä pyyhkimiseksi, jää kiinni mutaan ja on loppujen lopuksi persus pystyssä keskellä tietä. Takuuvarmasti eksoottisinta mitä pojat ovat pitkään aikaan metsässä nähneet.

Loppumatkan mietinkin sitten maisemia. Auringonkukkia, pilviä ja sen sellaista. En yhtään niitä kiiltävissä spandekseissa uudenkarheilla maastopyörillä kiitäviä nuoria miehiä. Pilvet. Ne ne vasta on jänniä.