Vuoden tai kahden bloggaaja

Taidan olla aika huono häviäjä. Tai siis en edes aika huono, vaan itseasiassa ihan hiton huono. Polttareideni yksi surullisinkuuluisimmista ohjelmanumeroista oli erittäin verinen loukkaantuminen ja häviö Aliaksessa, enkä oikeastaan koskaan pelaa mitään, jossa on edes teoreettinen mahdollisuus häviämiselle. Siksi nämä blogigaalat ja äänestyksetkin on aina hiukan vaikeita sulattaa, enkä mielelläni suhtaudu niihin erityisen vakavasti. Viime viikonloppuna suhtautuminen kuitenkin pääsi lipsahtamaan vakavan puolelle ja jälkiä korjataan edelleen.

En ole varmaan koskaan pitänyt itseäni kovin mukavana tai suosittuna tyyppinä. Ajattelen olevani kroonisesti nolo, vähän tyhmä, liian kovaääninen enkä edes kovin hauska ja pelkään koko ajan, että jään tästä kiinni. Olen tainnut ennenkin kirjoittaa työhön liittyvästä huijarisyndroomasta, mutta todellisuudessahan se huijarisyndrooma koskee ihan koko persoonaani. Mitä jos kaikki ystäväni tajuavatkin ensi viikolla, että olen todellisuudessa ihan sairaan rasittava – mitä jos joskus jäänkin kokonaan yksin? Turun Kuningatarkin kirjoitti tästä juuri viime viikolla ja samaistun postaukseen ihan 100%: olenko liikaa, riittävästi vai liian vähän?

Ja se koskee myös blogin kirjoittamista. On ollut vaikea uskoa, että ajatukseni ihan oikeasti kiinnostaisivat ihmisiä tai että blogin kirjoittaminen ihan oikeasti olisi merkittävää. Eihän se edes ole mikään oikea työ! Juhlapuheissa pystyn puhumaan ummet ja lammet ”oikeista töistä” ja ”mielipidevaikuttajista”, mutta ajatusten soveltaminen omaan, päivittäiseen tekemiseen tuntuu absurdilta. On vaikea käsittää, että yhden Nuargamin jutuilla voisi olla mitään merkitystä, erityisesti, kun aiheet on niin triviaaleja. Päivähoito tai kulttuurinen omiminen, who cares? Elän jatkuvasti kylmä rinki perseessä – kohta joku oikea bloggaaja tulee, ja paljastaa, etten osaakaan mitään!

Joten on helpompi laittaa kaikki lekkeriksi. Päästellä kainalopieruja ja hokea nääsnääs blogitapahtumissa. Huumori on defenssi ja tuo defenssi ylhäällä matkasin myös lauantaina Bloggers Inpsiration Dayhyn Konepaja Brunoon. Juotiin Peggyn kanssa itsemme iloisiksi jo junamatkalla ja hirnuttiin Nakkimutsin kanssa kuin viimeistä päivää. Tuomiopäivän teurastajat, lypsäjistä seuraavat – ja kaikki muut kootut, erittäin laadukkaat läpät!

En ollut lauantaiaamuun mennessä edes ajatellut illan gaalaa ja palkintojenjakoa. Vaikka olin saanut jo etukäteen tiedon siitä, että tulen olemaan kolmen parhaan joukossa, konkretisoitui se vasta itse tapahtumassa. Sadat ja taas sadat bloggaajat kokoontuivat juhlimaan ja verkostoitumaan, ja oma blogini olikin yhtäkkiä palkintosijoilla. Päivän aikana annoin defenssin hiukan laskea ja uskaltauduin ensimmäistä kertaa ajattelemaan, että hitto, minähän voisinkin vaikka voittaa sen parhaan lifestyle -blogin tittelin! Ehkä siis en olisikaan huijari?

Lopulta Lifestyle -kategorian voiton vei Mami Go Go -blogin Minttu mun ja Päivin jakaessa kakkos- ja kolmossijat. On jälkikäteen ajateltuna ihan naurettavaa, miten raskaasti häviön otin. Tai ylipäänsä se, että koko tilanne tuntui häviämiseltä – se, että tulee valituksi kolmen parhaan joukkoon ja patsastelee lavalla puhumassa sisältömarkkinoinnin etiikasta yhdessä JSN:n varapuheenjohtajan ja Blogiringin toimitusjohtajan kanssa on ihan mieletön kunnia!

Sen vuoksi ajattelinkin kaikesta huolimatta pitää palkintopuheeni.

Kiitos.

Kiitos gaalan tuomaristolle, mutta vielä suurempi kiitos ihan kaikille lukijoille ja sille, käsittämättömälle, tuhansien ihmisten yhteisölle, joka minua somessa seuraa ja tukee. Viimeiset vuodet on olleet mulle kaikilla mahdollisilla tavoilla vaikeita – henkilökohtaisessa elämässä mutta myös bloggaajana. Paras kiitos, mitä työstään ja oman elämänsä ja ajatustensa riepoteltavaksi pistämisestä voi saada, olette te!

Eräs kollega sanoi mulle lauantaina, että parasta teksteissäni on se, että ne saa ajattelemaan asioita, joita koskaan aiemmin ei ole ajatellut. Enkä oikeastaan voisi sen enempää pyytääkään. Gaalat ja konfetit on ihania, mutta ilman ihmisiä, jotka sen kautta on elämääni tullut, ei tässä olisi mitään järkeä.

Kippis siis ihmisille, ajatteleville ihmisille ja hyville juhlille! Tiedätte kyllä. <3

Mutta se vakavista. Ensi jaksossa taas niitä kainalopieruja, lupaan.

Kuvat: Ville Malja, Emma Tähkäpää ja Henri Ilanen.