Kävimme tänään aamupäivällä kävelyllä. Kävelyn kruunasi minttukaakao Moro Sky Barissa, ihan mielettömien maisemien äärellä. Lapset laskivat junia ja me suunnittelimme miehen kanssa 40-vuotisreissua Levin rinneravintolaan: 4 vuorokautta putkeen Jopet Show’ta, liian pieniä lasketteluvaatteita ja Matin ja Tepon parhaita. Ennen lähtöä lapset pääsivät käymään tiskin takana ja laskemaan itse limpparia limupistoolista – ihan mieletön palvelu ja pelisilmä Moron henkilökunnalla! Kotimatkalla kävelimme A-Klinikan ohi, lapset hölmöilivät lumikasassa samalla kun joku kääri vieressä jointtia.
Aamulla luin Ylen jutun, jossa traagisten Imatran tapahtumien jälkeen haastateltiin poliisia, Ulkoministeriön edustajaa ja tapahtumien jälkeen perättömiä huhuja levittänyttä trollia. Kaksi lausetta jäi pyörimään päähäni, eivätkä ne suostu katoamaan sieltä: ”Tavoitettu ihminen [trolli] väittää olevansa yli 30-vuotias pääkaupunkiseudulla asuva yksinäinen ja syrjäytynyt mies. Motiivikseen hän kertoo sen, että hän nauttii huijaamisesta ja pitää sitä helppona.”
Syrjäytynyt kolmikymppinen mies.
Viime päivinä syrjäytynyt kolmikymppinen mies on ollut otsikoissa enemmän kuin pitkiin aikoihin. Koulutus eriarvoistuu, kun koulujärjestelmä ei pysty mukautumaan oppilaiden erilaisiin tarpeisiin ja oppimistapoihin. Ihmisten syrjäytyminen ja sosiaalinen hätä kuormittaa ensiapua ja pelasturviranomaisia, kun aina ambulanssin soiton taustalla ei ole akuutti, ensihoitoa vaativa hätä. Poliisi tapaa nyt jo jokaisessa työvuorossaan syrjäytyneen miehen, jonka ongelmat kertautuvat vuosi vuodelta.
Tämä saa pakostikin miettimään eri todellisuuksia, joissa me elämme. Kun Rokkigaalassa viime perjantaina lavalle nousi entinen Tasna ry:n tuetun asumisen nuori, joka kertoi nuoruudestaan vanhempien alkoholi-, huume- ja mielenterveysongelmien, aseellisten rynnäköiden ja laitoisten varjossa, pisti se väkisin oman elämän perspektiiviin. Ja sen jälkeen korulauseet, joiden mukaan kaikilla on tässä maassa samanlaiset mahdollisuudet, kuulostavat entistä rujommilta.
Siinä, missä meidän lasten kokemus elämästä ja yhteiskunnasta on sellainen, jossa vanhemmat huolehtivat ja rakastavat ja ympärillä hyörii kymmeniä turvallisia aikuisia, voi monella lapsella olla vain unelma siitä. Harvat lapset kasvavat perheessä, jossa käydään viikottain ravintolassa syömässä tai saadaan uusia leluja lahjana ja kiitoksena blogikirjoituksista. Kupla, jossa me elämme, on iljettävän etuoikeutettu ja pumpulilla vuorattu, oikein kermaperseilyn prototyyppi.
Pahoinvointi, väkivalta ja ääriryhmiin liittyminen ovat kaikki keskenään yhteydessä. Moni ääriryhmiin tai rasisistisiin liikkeisiin liittyvä nuori mies kokee olevansa ulkopuolinen osa yhteiskuntaa. Syrjäytynyt, merkityksetön ja tylsistytynyt – joka ajankulukseen saattaakin sitten keksiä vaikka Venäjän ja Suomen suhteita kiristävän disinformaation levittämisen.
Vaikka miesten tasa-arvoryhmien aggressiivinen ja vihamielinen käytös ja tavat toimia ovat kaukana rakentavasta, olisi meidän ehkä silti syytä pysähtyä, ja kuunnella heidän viestiään. Mitä miesten, erityisesti syrjäytyneiden miesten, kohtaamat ongelmat ja haasteet ovat? Ja ennenkaikkea, miten me etuoikeutetut kermaperseet voisimme asioille tehdä? Tämä koskee paitsi itseäni, myös jokaista kansanedustajaa ja ministeriä – toimettomuuden on loputtava ja ihmisten, ihan jokaisen on saatava yhteenkuuluvuuden tunteita muualta, kuin väkivallalla fantasioivilta nettisaiteilta.
Nämä ongelmat ovat ihan valtavia, eivätkä ne ratkea vain sormia napsauttamalla. Mutta me voimme tehdä pieniä valintoja ja jakaa omastamme niille, joilla ei ole mitään – osallistua vaikka Joulupuu– tai Jouluapua -keräyksiin ja lahjoittaa joulun myös niille perheille, joilta se syystä tai toisesta puuttuu. Haastankin jokaisen lukijani tekemään tänä vuonna hyväntekeväisyyttä ja lahjoittamaan vaikkapa joulukorteista säästyneet rahat niitä enemmän tarvitseville.
Yhdessä me voimme tarjota joulun myös niille, joilta se muuten uupuu – ja yhdessä välittää viestiä, että meistä jokainen on tärkeä ja merkityksellinen ihana omana itsenään. Ei anneta väkivaltajärjestöjen omia välittämistä – eihän?
Jaana
Just tällä viikolla eduskunnan kyselytunnilla nostettiin esiin, että hälyttävä määrä pari- ja kolmekymppisistä miehistä on syrjäytyneitä. Ovat yksinäisiä ja joutuneet maksuhäiriökierteeseen pikavippien takia. Ja oliko nyt viime päivinä jotain uutista, että pojat ovat saaneet huonompia tuloksia Pisa-tutkimuksissa…? Tuntuu olevan jostain isommasta yhteiskunnallisesta asiasta kyse.. Mikä saa pienet pojat ja nuoret miehet putoamaan kelkasta? Missä on heidän sisunsa ja elämänilonsa?
Ensimmäinen aivan ehkä typerä ajatus on, että voiko tämä olla tasa-arvon seurausta? Poikien ja miesten joku alkukantainen tunne/tarve ei pääse toteutumaan niin ei löydy omaa polkua? Olen siis ehdottomasti tasa-arvon kannattaja, mutta mietin vaan tällaistakin vaihtoehtoa.
emminuorgam
Ei. Tasa-arvon pyrkimyksenä tai seurauksena ei voi olla kenenkään pahoinvointin. Päinvastoin, tasa-arvo laajentaa perinteistä mieskuvaa ja tarjoaa enemmän variantteja omaan olemiseen ja tekemiseen! Mutta se, miten nämä eri variantit saadaan myös mukaan päiväkoti- ja koulutyöhön, on iso kysymys.
Nimetön
Hyvää pohdintaa! En tosin ehkä itse ajattele noin, että viikottain ravintolassa syöminen, uudet lelut yms. takaavat ’onnellisen’ lapsuuden. Tiedän monia rikkaitakin perheitä, jossa ollaan ’sielulta’ todella köyhiä ja taas monia köyhiä perheitä, jossa on aitoa rakkautta! 🙂 Toki tietty turva on lapsilla hyvä olla, ja se vanhempien vastuullisuus vähätuloisessa perheessä korostuu. Itse ainakin aion vaikka työtön odottaja olenkin, rakastaa lastani niin paljon kuin voin, opettaa arvostamaan muita kuin materiaalisia juttuja ja tarjota turvaa mm. valinnallani olemalla absolutisti ja esim. että vaikka tulot ovat pienet, ne ovat säännölliset ja minun vastuuni on ne ennakoida. Syrjäytymisen ehkäisy on vaikeaa, ehkä itse ajattelen, että yhteisöllisyyden katoaminen on yksi ongelma. Opiskelemaan ja töihin pitää täältä maaseudulta lähteä monen sadan kilometrin päähän, eikä välttämättä uusien verkostojen luominen ole helppoa. Välttämättä kukaan ei kysy viikkoihin kuulumisia. Siksi mitä itse voisin tehdä, on itse verkostoitua, kysellä kuulumisia niiltä hiljaisemmiltakin tyypeiltä ja kysyä mukaan menoihin. Erilaisten harrastusten ja palveluiden tulisi markkinoida toimintaansa matalalla kynnyksellä, että yksinkin olisi helppo lähteä mukaan.
emminuorgam
Kiitos kommentista! Missään nimessä en aikonut väittää, että onnellisuus olisi varakkuudesta kiinni – mutta se, millaisena yhteiskunta meille näyttäytyy, on paljon kiinni elintasosta. Yleensä ne, joiden mukaan kaikilla on samat mahdollisuudet ja edellytykset elävät kuplassa, jossa raha takaa ne edellytykset. Syrjäytyneiden tai edes siinä vaarassa elävien mielestä asia harvemmin on niin.
–
Harrastuspointti on todella hyvä! Sen lisäksi järjestöt ja harrastusryhmät pitäisi saada paremmin myös päätöksentekoon mukaan, sillä siellä on paljon tietotaitoa ihmisten ihan todellisesta elämästä.