Opeta ja opettele sanomaan EI

Ei voimaannuttaa, antaa luvan asettaa itseään ja muita koskevat rajat ja vahvistaa jokaisen itsemääräämisoikeutta. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi lapselle ei saisi sanoa ei – päinvastoin, ein merkitys ja sen kunnioittaminen ovat tärkeimpiä taitoja, joita vanhemmat lapselleen voivat opettaa. Lapsella on oikeus sanoa ei silloin, kun ei halua tulla halatuksi tai kun leikki ei enää ole itsestä mukavaa. Vanhempana lapsena tai murrosikäisenä ein sanominen on paikallaan silloin, kun joku houkuttelee typeryyksiin tai oma fyysinen koskemattomuus on uhattuna.

Mutta miksi siitä eistä tulee niin vaikea, kun kasvaa aikuiseksi?


Olen aiemmin kirjoittanut curling-vaimoudesta, joka perustuu ajoittain vähän marttyyrimaiseenkin tyyliin tehdä kaikki mieluummin itse, kuin vaivata asioillaan toista. Tuon keittiöpsykologiaa muistuttavan, kirjoituksen muotoon puetun itsetutkiskelun jälkeen aloin pohtia, että rajoittuuko curling vain parisuhteeseen tai äitiyteen.

Ja ikäväkseni on myönnettävä, että ei.

Olen ristiriitainen sekoitus perfektionistia suorittajaa ja toisaalta asiat kesken jättävää huithapelia. Voin sulkea silmäni viikkokausiksi ympärille kertyvästä pölystä ja vailla tunnontuskaakaan tilata vaikka koko viikon ruuat Woltilla kotiin. Voin aloittaa harrastuksen ja lopettaa sen kahden viikon päästä, maksaa salikorttia vuosia käymättä salilla kertaakaan ja antaa parvekkeelle väliaikaissäilytykseen päätyneen kalasopan jäätyä kattilaan vaikka koko talveksi.

Mutta töissä teen asiat aina parhaalla mahdollisella tavalla. Venyn, vanun ja joustan siten, kun tarvitsee. Jos kukaan ei tee, niin teen sitten itse, enkä mieluiten halua tehdä oikeastaan mistään numeroa. Suosikkisanontani kaikkiin töihin liittyvissä asioissa on ”ei tehdä tästä ongelmaa” – joka toisaalta palkitsee, mutta toisaalta myös kahlitsee.

Vielä muutama viikko sitten olin niin väsynyt, että koitin toistuvasti avata kotiovea bussikortilla tai puhelimella ja käyttää mandariinia tietokoneen hiirenä. Teimme muutaman viikon sisään PING Helsinkiin liittyen monta isoa julkistusta ja järjestimme tapahtumia, jonka lisäksi samaan kasaan pakkautuivat Rokkigaala, Women of the World Finland, kuntavaalien suunnittelu ja kampanjan aloitus, blogiin liittyvät velvoitteet, ylimääräiset koulutukset ja valmennukset joita olin jo keväällä bookannut ja puhujakeikat ympäri Suomen.

Jo muutaman kuukauden ajan vastasin ystävieni viesteihin ”En ehdi nyt, mutta palaan ylihuomenna” eikä sitä ylihuomista koskaan tullut. Missasin teattereiden ensi-illat joihin olin ilmoittautunut, ravintolaillalliset joille olin saanut kutsun, ystävieni syntymäpäivät ja lasteni isän isänpäivän.

Kun eräs ystäväni sitten puolitosissaan muutama viikko sitten kysyi, että asutko sää siellä saatanan pendoliinossa vai missä sut voisi nähdä, tajusin, että näin ei voi jatkua.

Yhtenä iltana siellä pendolinossa taas istuessani tein listan. Listalle mahtui vain kolme asiaa, joihin ensi vuonna aikani priorisoin. Kolmen asian listaaminen oli helppoa: perhe ja ystävät, PING Helsinki ja harrastukset. Sen jälkeen aloin tiputtaa pois velvollisuuksia, jotka eivät mahtuneet listalle.

Se ei todellakaan ole ollut helppoa. On vaikea luopua asioista, jotka ovat itselle ihan hiton tärkeitä, mutta jotka eivät mahdu kolmen prioriteetin listalle: tasa-arvofestareiden järjestäminen ja kuntavaalit nyt etunenässä. On ihan hullua, että iso osa suomalaisista ei koe edes äänestämistä omaksi velvollisuudekseen, mutta minä olen jo pitkään kokenut, että vaalit ja kunnanvaltuustoon lähteminen on minun velvollisuuteni. Semminkin, kun en enää edes ajattele, että vain puolueiden ja politiikan kautta voisi vaikuttaa!

Äitini lohdutti, että valtuusto ei onneksi mene mihinkään, vaikka lähtisinkin mukaan vasta kun lapset ovat isompia – vaikka laiha lohtuhan se on. Ehdokkuudesta luopuminen kaduttaa jo valmiiksi, mutta samaan aikaan tiedän, että se on oman ja perheeni hyvinvoinnin kannalta ainoa oikea ratkaisu – en haluaisi olla vielä viisikymppisenä stressin vuoksi dementoitunut!

Vielä pitäisi saada ne toistaiseksi terveet aivot ymmärtämään, että asioista luopuminen ei ole heikkoutta, vaan rohkeutta, eikä se ole henkilökohtainen epäonnistuminen, vaikka en suostuisikaan auttamaan jokaisessa asiassa, projektissa, juhlassa ja hankkeessa, johon minua pyydetään.

Helpommin sanottu kuin tehty.

10 comments

  1. Nanna

    Tuttu juttu, tuo kieltäytyminen. Joka kerta, kun soitetaan ja tarjotaan töitä, ja kieltäydyn, mietin seuraavat 2h, kuinka minulla ei ole edes kunnollista syytä vaan pelkästään se etten jaksa, tai että haluan viettää aikaa ystävien kanssa! Auttaa kuitenkin etäännyttää itseni asiasta. Jos mietin, olisinko pitänyt esim. avopuolisoa laiskana vastaavanlaisen päätöksen takia, on vastaus, etten tietenkään. Se siitä. 😀

  2. anneli

    MInusta ei on vahva sana joka ei vaadi perusteluja, ja siksi koen vähän ristiriitaisena, että sitä pidetään positiivisena silloin kun sen muodossa annetaan käskyjä pienelle lapselle, mutta jossakin vaiheessa asetelma kääntyy päälaelleen ja muiden antamia pyyntöjä, komentoja ja odotuksia vastaan pitäisikin yhtäkkiä osata puolustautua.

    Kun sanon ”älä koske” tai ”en halua” toiselle aikuiselle, sen pitää riittää ilman perusteluja vaikka joku muu eri mieltä olisikin. Meillä lapselle on hyvin vähän tilanteita joihin liitän ehdottomasti sanan ei. Ne liittyvät lähinnä muutamaan vaaranpaikkaan, ja muiden lasten fyysiseen koskemattomuuteen.

    Arkipäiväisissä kasvatustilanteissa vältän sanaa, sillä en halua että se kärsii inflaation jos se liitetään myös ruuan tökkimiseen lautasella tai keittiön kaappien tyhjentämiseen. Uskon myös että kasvatuksessa lapsen on helpompi hahmottaa oikea toimintatapa kun se kerrotaan hänelle. En sano ”älä heittele lautasta” vaan sanon ”pidä lautanen paikallaan pöydällä”. En sano ”älä juokse”, sanon ”kävele rauhallisemmin”. Painotan nyt vielä että meillä lapsen perseilyyn puututaan hyvin herkästi, siihen ei vaan liity ei-sana.

    Ja on minulla tähän liittyen vielä tämmöinen puolivillainen analogiakin, olen reppureissannut paljon ihan ummikkona minulle täysin vieraiden kulttuurien maissa. Erinäiset kerrat joku on tullut tuohtuneena sormeaan heiluttaen hätistelemään meitä jostakin jonnekin. Okei, ilmeisesti nyt tehtiin nyt jotain väärin mutta kertokaa nyt helvetissä edes mitä sitten olisi pitänyt tehdä.

    1. emminuorgam

      En ihan tajua – miksi ”älä koske” tai ”en halua” vaatisi lapselta tai aikuiselta perusteluja yhtään enempää kuin toiselta?

    2. emminuorgam

      Enkä missään nimessä ajattele, että lapsille voisi kommunikoida vain yhdellä lauseella, jos siihen viittaat reppureissuesimerkillä. Tottakai kaikesta pitää puhua, keskustella ja perustella lapsen kehitystasoon ja ymmärrykseen sopivalla tavalla.

  3. niina

    Ihan ku omaa päiväkirjaa lukis. Nimim. opiskelu, työ, lentopallo, perhe, ystävät, kyläyhdistys, eräseura, omat treenit jajajajajaja…

    1. emminuorgam

      Jostain syystä hyvät tyypit tekee aina kaiken, kunnes eivät enää jaksa tehdä yhtään mitään.

  4. Minnie

    Itse oon huomannut etta kun pitaa sanoa EI (yleensa toissa) kaikista paras on vain sanoa anteeks ei en pysty ja mutta ei anna mitaan selityksia esim. on tassa kaikkee ja oon niin kiireinen. Sanoo vai ei ja jattaa sen siihen. Myoskin toinen asia mika ajaa sanomaan ei on se etta tiedan miten paljon itsea harmittaa kun en sano ei. Joten miellytan mielummin itseani kuin toista ihmista ja sanon ei.

    1. emminuorgam

      Nimenomaan! Ihan turha selitellä, mitä se muille kuuluu, mitkä ne syyt on. Itsekkyys olisi aina välillä tosi tervettä, tuskin kellään meistä on velvollisuutta tehdä KAIKKEA mitä maailmassa tapahtuu.

  5. Hanna

    ”Ei tehdä tästä ongelmaa”. Kyllä. Olen kuullut sen, just sulta <3 Mahtimuija oot, hyvä teksti, hyviä päätöksiä ja naurut mandariinihiirelle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *