Aloitin tammikuussa uuden elämän. Se ei ole erityisen poikkeuksellista, varmaan suurin osa suomalaisista aloittaa joka tammikuu uuden elämän. Tipattoman, vegaanisen, sokerittoman tai urheilullisen. Tammikuussa aloitettua uutta elämää leimaa kuri ja kieltäytyminen – joulun jälkeen me rankaisemme itseämme siitä, että olemme nauttineet elämästä.
Harva noista uusista aluista kantaa viikkoa tai kuukautta pidemmälle. Ja oikeastaan miksi kantaisikaan? Itsensä pakottaminen epämukavuusalueelle tai negatiivinen suhtautuminen omaan elämään ja valintoihin ei ole motivoivaa tai kannustavaa. Ja hyvä niin.
Itseasiassa juuri siksi tammikuussa alkanut uusi elämäni jatkuu edelleen. Siihen ei liity rankaisemista, siihen ei liity ruokapäiväkirjaa eikä siihen ainakaan liity nautinnoista kieltäytymistä. Näiden sijaan siihen liittyy hyväksyminen ja rakastaminen – itsensä nimittäin.
Kirjoitin tammikuussa Vaakakapinasta ja lihavan tytön identiteetistä. Siitä, miten vaikea on ajatella itsestään kivoja asioita tai pitää itseään kauniina, kun jo lapsesta saakka on tottunut ajattelemaan olevansa lihava. Ja sehän tiedetään – lihavat eivät ole kauniita! He ovat sairaita, rumia ja laiskoja, kuormittavat terveydenhuoltoa ja kasvattavat lapsistaankin lihavia.
Kahden kuukauden aikana olen nähnyt sosiaalisessa mediassa enemmän lihavia ihmisiä kuin koskaan aiemmin. Olen seurannyt heitä Instagramissa, keskustellut aiheesta Facebookissa ja painanut sydäntä kuville, joiden julkaisemista kuvan henkilö on pelännyt enemmän kuin mitään. Olen lukenut kipeitä tarinoita, hauskoja tarinoita, koskettavia tarinoita ja onnellisia tarinoita – lihavuus, paino, alipaino ja ulkonäkö ovat olleet kuplassani esillä enemmän kuin koskaan aiemmin.
Ja tiedättekö mitä, se on tehnyt ihan helvetin hyvää!
Sormet ei ole riittäneet laskemaan niitä kertoja, kun olen tihrustanut itkua positiivisten ja kehuvien kommenttien vuoksi. Olen esiintynyt somessa epävarmempana kuin koskaan, kertonut avoimesti niistä asioista ja erityisesti kropan kohdista jotka ahdistavat kaikista eniten ja silti saanut vain positiivista palautetta.
Olivia Rougen vetämä burleskitunti tammikuussa oli yksi uuden elämäni parhaista asioista. Sinne meneminen pelotti ihan saatanasti. Nieleskelin koko tunnin ajan kyyneleitä – kun Olivia piti meille palopuheita siitä, ettei burleskitunneilla pyydellä anteeksi mitään, kaikista vähiten omaa olemassaoloa, en ollut ainoa joka kuivasi silmäkulmia treenipaidan helmaan. Itsensä katsominen, koskeminen ja ajatteleminen oli yksi vaikeimmista asioista joita olen tehnyt, mutta se kaikki oli ehdottomasti sen arvoista.
Mutta entäs ne lihavat naiset sitten? No, olet itseasiassa tässä jutussa nähnyt jo kaksi merkittävästi ylipainoista naista.
Ja tässä tulee lisää.
Naiset ovat ihan tavallisia suomalaisia naisia. Lyhyitä, pitkiä, brunetteja, blondeja, ennen kaikkea todella kauniita naisia! Näitä kaikkia – kuten minua ja Oliviaakin – yhdistää painoindeksinen mukainen merkittävä tai jopa vaikea ylipaino. Kyllä, luit aivan oikein. Merkittävä tai vaikea ylipaino.
Nähtyäni nämä ja satoja muita kuvia eräässä painoindeksiä koskevassa ketjussa ymmärsin, että painolla, pituudella tai painoindeksillä ei aidosti ole merkitystä ulkonäöstä tai lihavuudesta puhuttaessa. Meidät on vain opetettu ajattelemaan, että vaaka kertoo totuuden. Lannistettuina alistumme kohtaloomme, kun koulu- tai työterveystarkastaja kertoo, että 8 tai 20 kiloa pitäisi saada pois jotta olisi normaalipainoinen. Laihduta, jotta kelpaat ja olet normaali!
Ajatus on ihan päätön. Me emme näytä samalta, vartalomme ovat erilaiset ja kehomme koostuu eri tavoin rasvasta ja lihaksista. Normaaliutta ei voi mitata vaa’alla- sikäli kun sitä ylipäänsä pitää mitata.
Kirjoitin tammikuussa, että lihavan tytön identiteetistä kärsivä ei tarvitse syyllistämistä tai viestiä siitä että ei kelpaa. Sen sijaan hän kaipaa kannustusta, positiivisuutta ja esikuvia – siis sellaisen yhteisön kuin Vaakakapina tai Jennyn läskimyytinmurtajat.
Tämä on kollektiivinen kiitos paitsi Jennylle, myös niille kymmenilletuhansille naisille ja miehille, jotka on lähteneet murtamaan läskiyteen ja lihavuuteen liittyviä myyttejä. Teidän ansiostanne minun on helpompaa olla nahoissani, enkä alituiseen ajattele ulkonäköäni.
Vaikka olenkin lihava. Vaikeasti lihava.
Päivi//nakit ja MUTSI
Mää rakastan sua. Paras lukemani bloggaus aiheesta aikoihin, ehkä ikinä! ❤
Salla
Kiitos Emmi. <3 t. yksi kuvien naisista
emminuorgam
Kiitos että annoit luvan kuvasi julkaisuun! <3
paulamm
Kiitos Emmi, hienosti kirjoitettu! Minäkään en kyllä nähnyt kuvissa muuta kuin kauniita naisia. Sinäkin -mielestäni olet sellainen keskivertoa kauniimpi nainen, ihailen sua ihan ulkonäkösi perusteella!
Anna
Mä en vaan suostu ajatteleen , että
sä olisit lihava! Upea sinä olet!
Linnea
Voi olla lihava JA upea! On fatsheimaavaa esittää ne toisiaan poissulkevina ominaisuuksina.
Heini
Sen lisäksi että tämä oli mainio postaus, niin kertoisitko mistä tuo ihana roosa jakku on? Kiitos
emminuorgam
Se on NOSHin MOTO-jakku! Tosi kiva, mutta mä en osannut käyttää ja myin sen NOSH-kirppiksellä just. Siitä on itseasiassa vain ”isot” koot jäljellä! 😉
http://nosh.fi/product/2980/moto-collegejakku-puuteriroosa—vanilja
A
Vaikken oo Emmi, niin vinkkinä että jakku on Noshin, löytyypi nosh.fi 🙂 Ja paljon muita kivoja vaatteita…
A
Painoindeksi joutaisi romukoppaan. Itse kannan kaunaa edelleen terkalle, joka mulle sanoi ala-asteella, että painoa pitäisi tarkkailla. Siitä lähtien pidin itseäni lihavana. Valokuvista voin jälkikäteen bongata, että niistä löytyy jäntevä, lihaksikas, urheilullinen lapsi joka ei ole todellakaan ylipainoinen. Yläasteella ja lukiossa sitten keräsin ne kilot, joiden takia ylipainoiseksi pääsin. Mutta tosiaan yksi pieni lause lapselle ja paljon pahaa mieltä (tästä syystä olen oman, jäntevän, lihaksikkaan ja vahvan tytön äitini todellakin tuntosarvet herkillä, muistutan häntä päivittäin että vaikka bestis on pieni ja hentoinen, niin jokainen on omanlainen ja muistutan mitä kaikkea mahtavaa hänen upea kehonsa jaksaa). Joo ja vaikka olen suuren osan aikuiselämästäni ollut normaalipainoinen, niin eipä tuo lihavan identiteetti helpolla katoa. Tällä hetkellä tosin kiloja on liikaa, mutta jotenkin en jaksa siitä stressata.
Mutta se piti sanoa, että upeita naisia kuvissa. On muuten jännä että miten helposti omat makkarat sattuvat silmiin ja muilla niitä ei huomaakaan. Ehkä pitäisi siis toitottaa itselleen, että ei kukaan muu edes huomaa kuin itse 🙂
Sybila
Tämä! Usein ihmettelen, miten terveitä, muodokkaita, vahvoja kehoja kuvataan sanalla lihava??? Mä en osaa noista ’lihavissa’ kuvissa olevista naisista kyllä ollenkaan pysty laittamaan muuhun kuin normaalipainoisen, vahvarakenteisen naisen luokitteluun. Keisarilla ei ole vaatteita, taas!
Mort
Itse selasin aluksi puolihuolimattomasti blogia ja silmiin osui vaan kuvat ja ajattelin – että onpas kauniita naisia. Sitten luin otsikon ja jutun ja olin kyllä tosi häkeltynyt. En olisi ajatellut kenestäkään että ovat vaikeasti ylipainoisia. Naisellisia, vahvan näköisiä, kurvikkaita, upeita – mutta että vaikeasti ylipainoisia! Nyt saa kyllä heittää vesilintua tuollaisella käsitteellä, kaikki näyttävät tässä jutussa upeille ja vahvoille.
Itseen on myös oma äiti ja mummo istuttanut lihavan tytön identiteetin jo pienestä, vaikka en taatusti ollut millään mittarilla ylipainoinen. Sitten tämä oma itsevarmuuden puute on ajanut ruuan pariin aina kun elämässä on kriisi ja olenhan minä aika naisellisen mutoinen ihminen. Yritän kuitenkin nyt ajatella että se on kaunista muotoa, kumpuilevaa tutkimusmaastoa ja elettyä elämää. Olen vahva ja terve, kroppa toimii hyvin ja urheilen paljon. Siinä touhussa ei pari jenkkakahvaa ja pulleat purjeet haittaa menoa.
Kiitos Emmi taas hyvästä kirjoituksesta, luen sinua niin mielellään kun olet niin tolkun nainen.
Paula
Moi Emmi! Olin siellä samaisella burleskitunnilla sun kanssa, ja kotiin päästyäni vaahtosin siitä kuinka ihanaa on, että jossain sanotaan että OOTTE KAIKKI KAUNIITA, ja kenenkään ei tarvitse täällä ajatella olevansa lihava, laiha, tai mitään muutakaan väärää. Ihana kirjoitus, ja tosi tärkeä asia. 🙂
hanna
Juu, aina sitä saa lääkärissä käydessä kuulla miten painoindeksit heittää hevon peetä ja vaikka silloin kun painoin 80kg, olin sairaalloisen ylipainoinen (vai onko se nykyään vaikeasti ylipainoinen?). Kun sitä on koko nuoruuden kuunnellut ja kokenut sen epävarmuuden, ei sitä enää jaksa. Alkaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on – nyt toki painoa tiputan ja lihaksia vahvistan ihan vain siksi että selkä ei petä näin parikymppisenä, mutta sekään ei ole peruja siitä ettenkö tykkäisi olla omissa nahoissani tällä hetkellä. Terveys vain menee nyt edelle – ja tämänkin kun tekee lempeästi itselleen eikä ajattele että mikäli en käy 5 kertaa viikossa salilla, ei paino tipu, etenee asia todella hyvin. Kiitos tästä postauksesta! 🙂
hanna
http://www.hannamariav.com
Hanna / Hannan soppa
Emmi <3 Oot ihana ja kaunis ja kirjoitat täyttä asiaa!
Maiju
Täällä myös yksi lisää joukkoon.
Savusuolaa, Janica
Mua ärsyttää juuri tämä, että terveystarkastuksissa, neuvolassa ja ties missä kytätään aina vain sitä vaakaa. Mullahan katoaa ruokahalu aina, jos olen masentunut tai stressaantunut. Kun laihduin lyhyessä ajassa lähes 10 kiloa stressistä johtuvan syömättömyyden vuoksi, olin painoindeksin mukaan ihannepainossani. Siitä huolimatta, että palelin ja minua huippasi. Mahani oli koko ajan kipeä, oksetti enkä jaksanut treenata.
Nyt syön päivittäin öbaut sen kalorimäärän, joka on sopiva kaltaiselleni lyhyelle, istumatyötä tekevällä, mutta kuntoilevalle naiselle. Jaksan taas juosta ja käydä salilla. Kitukuurin aikana tulleet kilot ovat tulleet takaisin. Olen painoindeksin mukaan lievän ylipainon rajoilla. Sen sijaan vyötärönympärykseni ei ole kasvanut senttiäkään ”lihomisen” vuoksi – on muuten tainnut kaveta pari senttiä, kun olen tehnyt aika ahkerasti kylkilankutuksia.
Mitä siis opimme tästä? Paino ja painoindeksi kertovat jotakin, mutta ne ovat vain yksi osa, kun tarkastellaan kokonaisuutta, jonka nimi on ihmisen terveys, hyvinvointi, kunto ja jaksaminen. Mä otan mieluummin ne 6-7 ylimääräistä kiloa (jotka ovat osittain lihaskasvua ja salitreenin kroppaan kerryttämää nestettä) kuin sen helvetillisen heikotuksen ja palelun, joka siihen syömättömyyteen ja ”ihannepainoon” liittyi.
Minnea
Hieno kirjoitus!
Puumis
Mä olen 170-senttisenä ja 85-kiloisena ”lievästi lihava”. BMI:n mukaan minun tulisi painaa välillä 53,5 – 72,3 kg, jotta olisin ”normaalipainoinen”.
Yhdeksän vuotta sitten silloinen työpaikkani tarjosi ”fyysisen hyvinvoinnin kartoituksen”, jossa kolesteroli- ja verensokeriarvojen lisäksi tehtiin myös rasitustesti ja kontrolloitiin paino. Painoin tuolloin 75 kiloa, ja ravinto- ja mikälieterapeutti nauroi ääneen, kun tuskastelin olevani BMI:n mukaan ylipainoinen.
”Se koko BMI pitäisi heittää romukoppaan. Jos sun kropalla painaisit 54 kiloa, olisit täysin epäsopusuhtainen. Sä olet nyt ihannepainossasi.”
Mä olin koko elämäni tähän lauseeseen asti stressannut sitä, että vaikka olisinkin ”normaalin” BMI:n rajojen sisällä, olisin silti siellä yläpäässä; vähän niin kuin ”melkein jo ylipainoinen”. Tää lause oli jotenkin niin vapauttava; että mä olinkin ihan hyvä näin, vaikka olinkin jo normaalin BMI:n yläpuolella.
Ja siis mähän OLIN laihduttanut jopa 68-kiloiseksi painonvartijoissa muutamaa vuotta aikaisemmin. Silloin mun mies sanoi mulle suoraan, että älä ainakaan laihduta enää. Ja huomasihan sen vaatteistakin, että nyt ollaan tekemässä jotain, joka ei mene käsi kädessä vartalotyypin kanssa: mun housut ja hameet oli kokoa 38, kun taas yläosa laski hulppeasti koosta 44-46 kokoon 42-44, ja rintaliivien ympäryskoosta lähti peräti 5cm (koosta 90 kokoon 85), tämä siis ihan alan ammattilaisen mittaamana vähän tasokkaammassa liivikaupassa. Aikamoinen pudotus ottaen huomioon, että alkupaino oli 98 kg vai mitä. NOT.
Eli helevettiin ne painoindeksit ja keskitytään olemaan upeita!
tuula
Minä olen myös ylipainoinen. Se ei tee minusta huonoa ihmistä, mutta… ylipaino on pahasta. Sitä ei pidä hyväksyä. Se ON epäterveellistä ja rumaa.
Emmi Nuorgam
Ei se ole yksiselitteisesti epäterveellistä saati sitten rumaa.
Ruusupuu
Kävin jokin aika sitten läpi erilaisia vanhoja papereita, joista löytyi neuvolakorttejani 80-luvulta, kun olin ihan pikkuinen. Jo pikkulapsena kehitykseni kuvattiin olevan melkoisen vauhdikasta ja nelivuotiaana alettiin huolehtia siitä, että painoa kertyy ”tasaisen rivakasti” ja ala-asteen ensimmäisissäkin ”raporteissa” jo puhuttiin siitä, miten pitää vahtia mitä suuhun laittaa ja harrastaa aktiivisesti liikuntaa. Söin lapsuudenkodissani aina todella terveellisesti ja monipuolisesti. Harrastin ratsastusta, luistelua, laskettelua, lentopalloa, sulkapalloa, hiihtoa, tennistä, tanssia, balettia, melkein mitä tahansa. Aina kierrossa oli vähintään 3 eri liikuntaharrastusta ja pikkukaupungissa pyöräilin lisäksi joka paikkaan AINA. Silti. Jokaisessa terveystarkastuksessa murehdittiin sitä, että onpa tyttö pulska. 10-vuotiasta kannustettiin laihduttamaan. Painonvartijoista puhuttiin jo ennen murrosikää.
Äitini kauniisti sanoi, että olisin niin nätti tyttö … kun laihtuisin hieman. Niin…
En tiedä mikä ihme minussa on vikana, mutta olen kokeillut suunnilleen kaikkea, millä vain suinkin JOKU on tuloksia saanut aikaan, mutta kilot eivät vaan yksinkertaisesti lähde pois. Olen jumpannut salilla 4 x viikko, lenkkeillyt koiran kanssa päivittäin, syönyt 1500 kaloria päivässä… olen kokeillut osittaista paastoa. Erilaisia dieettejä. Ei mitään… painoa pukkaa vaan lisää, jos jotain.
Nykyään painoa on niin paljon, että en rehellisesti jaksa tehdä enää juuri mitään ja sekös ahdistaa. Lääkärit ovat kannustaneet lihavuusleikkaukseen, koska olisin hyvä kandidaatti, kun asentoperäinen uniapnea (joka todennäköisesti on ollut lapsuudesta saakka) diagnosoitiin pari vuotta sitten ja lievä astma on ollut osa elämääni nyt kymmenisen vuotta. Kumpikaan noista asioista ei sinänsä (tietääkseni) juuri yhteiskuntaa rasita eikä todellisuudessa oikeastaan rajoita elämääni… ja muuten olen täysin terve. Sokeriarvoissa, verenpaineessa, kolesterolissa jne ei ole ongelmia, arvot ovat hyvät. Liikkuvuuteni on hyvä. Olen vahva ja vedän jalkaprässissä kevyesti toistot 130 kilolla tuosta vaan. Kolme x 12 settiä. …mutta mietin, miten kova mimmi olisinkaan jos saisin painosta puolet pois. Ja näyttäisinkö sitten sellaiselta, että muut hyväksyisivät minut? Että hyväksyisin itseni?
Olen vaan niin väsynyt tähän kaikkeen. Stressaava työ ei auta laisinkaan, eikä siitä aiheunut burnout & masennus. Sekin vähä into, mitä aiemmin oli tehdä JOTAIN… on poissa. Haluaisin muuttua, mutta nyt on vaan mehut poissa. Ja vaikka miten yrittäisin, en pysty hyväksymään saatika sitten rakastamaan tuota möllykkää, joka peilistä tuijottaa, vaikka se olisikin trendikästä.
Sisäisesti olen jotain ihan muuta kuin vaikeasti ylipainoinen nainen.
Sybila
Kuulostat täydelliseltä luonnonvoimalta, naiseuden voiman ruumillistumalta❤️❤️❤️❤️❤️❤️
Älä pliis muutu, älä kuuntele epävarmoja typeryksiä. Rakasta vaan itseäsi.
Tää oli ihan huikea postaus ja niin upeasti tulee esiin miten sairasta on tämä on, että kaikkien ihmisten luullaan kuuluvan olla samankokoisia.