Hirviöäiti vai pelkkä äiti?

Aikana ennen lapsia kuvittelin, että äitiydyttyäni muuttuisin seesteiseksi, pullantuoksuiseksi äidiksi jonka suu on pesty saippualla. Osittain se pitää paikkansakin: kärsivällisyyskykyni on nykyään ihan toista luokkaa kuin ennen ja jaksan (useimmiten) perustella, neuvotella ja keskustella jälkikasvun kanssa hanskojen tärkeydestä tai tarhapäivän tarkoituksesta minuuttitolkulla. Silti valehtelisin, jos väittäisin olevani Äiti Amma ja itse tyyneys tilanteessa kuin tilanteessa.

Odotin muutama viikko sitten julkaistua Valeäidin nauhoitusten raivojaksoa todella paljon. Olisin palanut halusta kuulla muiden äitien kokemuksia siitä, miltä tuntuu menettää malttinsa kun vastapuolella on parivuotias, maailman suloisin ja rakkain olento. En kuitenkaan ehtinyt kuunnella jaksoa ennen kuin se poistettiin: moni oli käsittänyt keskustelun väärin, eikä oman maltin menettäminen ollutkaan asia, jota olisi voinut huumorin varjolla käsitellä. 

Lapselle raivoaminen on yksi typerimmistä asioista, joita vanhempana voi tehdä. Pikkulapsille varsinkin. Harva lapsi ymmärtää, miten hermoja raastavaa samojen asioiden toistaminen tai typeryyksien tekeminen aikuisista on. Eikä se ole lasten tehtäväkään. Onneksi sen lisäksi, että raivoaminen lapsille on täysin kohtuutonta, tulee siitä itsellekin paha mieli. Joka kerta, kun on riidellyt 3- tai 4-vuotiaan pikkuihmisen kanssa on, on oma mieli maassa vielä silloinkin, kun toinen jo innoissaan hyppii lätäköissä.

Poistettuun jaksoon liittyneessä keskustelussa itseäni ahdistin eniten – jälleen kerran – äitien tapa arvostella toisiaan. Minä en koskaan uhkaisi silputa yömyöhään riekkuvan lapsen unilelua tai minä en laittaisi lasta parvekkeelle rauhoittumaan. Missään nimessä en väitä, että kumpikaan olisi oikeudenmukainen tai oikea tapa kommunikoida lasten kanssa, mutta sellaista elämä aina välillä on! Silloin kun joku tunnustaa vieneensä lapsensa kylmään suihkuun rauhoittumaan pitää tunnustajalle tarjota olkapää, apua ja tukea, eikä uhata tehdä hänestä lastensuojeluilmoitusta.

Kun Valeäiti kirjoitti muutama vuosi sitten hirviöstä sisällään, vierähti harteiltani omakotitalon kokoinen kivenmurikka. En ollutkaan ainoa, joka on joskus miettinyt, että rauhoittuisikohan tuo lapsi, jos nyt löisin. Tietenkään en ole lyönyt eikä se kuulu millään tavalla kasvatusrepertuaariini, mutta ne ajatukset ovat inhimillisiä. Olen takuuvarma, että suurin osa vanhemmista on joskus karjaissut rumasti tai tarttunut lapsensa käsivarteen vähän liian lujaa ja katunut tekoaan sillä siunaamalla sekunilla. Mitä väsyneempi ja uupuneempi vanhempi, sen helpompaa malttinsa on menettää.

Meitä vanhempia vaivaa jatkuvan täydellisyyden tavoittelun aiheuttama uupumus. Päivittäin joku lähipiirini äideistä huokaa, miten ei taaskaan ehtinyt sinne, tänne tai tuonne. Heitämme vitsillä olevamme maailman paskimpia vanhempia ja toivomme, ettei kukaan huomaa silmäkulmaamme hiipivää kyyneltä. Olemme jatkuvasti niin kuormitettuja työn, perheen, harrastusten, moodleviestien ja muiden (ja omien) odotustemme kanssa, ettei ole ihme jos välillä oma arvostelukyky pettää. Silloin täytyy vain valita taistelunsa. Kun lapset viikonloppuna saivat isänsä työpaikalta ison nipun rekvisiittavappupalloja ja toinen heistä spontaanisti huudahti: ”Voi saatana miten hienoja palloja!” en jaksanut edes puuttua asiaan. Ajattelin vain, että pitänee kiinnittää omaan kielenkäyttöönsä enemmän huomiota – sitäpaitsi ne pallot olivat ihan saatanan hienoja! Ei ”tosi hieno” vaan kuvaa pallomerta yhtä hyvin.

Seuraavalla kerralla, kun joku kertoo sinulle raivostuneensa lapsilleen niin paljon, että se hävettää ja kaduttaa, niin kysy, miten voit auttaa. Suuttunut äiti ei nimittäin ole hirviöäiti, vaan ihan vain tavallinen äiti. Hirviöyteen tarvitaan paljon muutakin.

25 comments

    1. emminuorgam

      Kiitos muistutuksesta! Linkki vilahti silmien ohi viikonloppuna, mutta en enää muistanut missä juttu olikaan. 🙂

  1. Anna

    Mä allekirjoitan Emmi kaiken! Tää vois olla mun kynästä tää teksti ! Noille maailman rakkaimmille todentotta joskus suuttuu ihan tosissaan ja sitä miettii ja myös sanoo välillä vaikka mitä…

  2. Katri

    Olispa kiva, jos täällä olisi sydän mitä klikata. Hyvä teksti jälleen Emmi!

  3. RAISA

    Minä olen tosi herkkä aina näihin juttuihin, mihin liittyy voimakas aikuinen ja heikko lapsi. Äiti tarvitsee ehdottomasti apua ja tukea, jos hän laittaa lapsensa esim. kylmään suihkuun rauhoittumaan. Mutta niin tarvitsee apua myös lapsi, jolle se ihminen, johon hänen pitäisi luottaa ja turvata, tekee jotain ilkeää tai pahaa. Tarkoitan tässä sitä, että sen lisäksi, että hoidetaan äitiä /isää, ei unohdeta niitä lapsia, joille hermonsa totaalisesti menettänyt vanhempi, voi olla todella traumaattinen ja pelottava kokemus. Tärkeää on myös muistaa se, että lastensuojelu ei ole paha asia, vaan hyvä. Eivät he tule ja vie lapsia, vaan auttavat, tukevat, antavat mahdollisuuden terapiaan ym. Lastensuojelun tarkoitushan on juurikin suojella lapsia ja tukea perheitä ja auttaa heitä vaikeiden aikojen ylitse. Tavoite on, että lapsi nimenomaan pystyy jatkamaan turvallista kasvua ja kehitystä oman perheensä parissa.

    1. Emmi Nuorgam

      Tässä nimenomaisessa tapauksessa äiti oli hakenut ja saanut apua, mutta osa keskustelijoista oli sitä mieltä – tuntematta koko henkilöä – että ainoa oikea tapa puuttua asiaan on tehdä hänestä lastensuojeluilmoitus. Virallisesti lastensuojelu voi olla luotettava ja asiantunteva taho jolta saa apua, mutta somessa se ja ”lasulla” uhkailu on äitien keskinäisen nokittelun keino.

      1. Raisa

        Se on kyllä harmi, että lastensuojelu mielletään niin pahaksi ja huonoksi asiaksi, että sillä edes voidaan uhkailla. Sen kun pitäisi olla vähän sama asia kuin vaikka kotihoidon varhainen tuki ja perhetyöntekijän apu

        1. Riikka

          Itse lasussa työskennelleenä allekirjoitan Raisan kommentit. Kunpa ihmiset tietäisivät paremmin – eivät ainakaan levitä mitään mistä eivät selvästi mitään tiedä. Typerää vetää lasu-kortti sillä pohjavireellä et lapset haetaan pois tai että nyt ollaan todella vakavan ja häpeällisen äärellä. Tuossa suihkutapauksessa (yhtään tietämättä ja tuntematta, mutta olettaen et pari ylilyöntiä on pääasiallinen tapahtuma) menisi todennäköisesti keskustelulla, jossa tilannetta yhdessä pohditaan ja ehkäpä todetaan et äiti on keinoton lapsen raivon edessä ja/tai kaikesta/arjesta uupunut. Todennäköisesti kysytään perheeltä itseltään, mikä heitä tässä tilanteessa parhaiten auttaisi. Mahdollisesti ohjataan perheneuvolaan tai muuhun tarkoituksenmukaiseen palveluun eikä varsinaista lasu-asiakkuutta edes avata. Mutta kun pitää lyödä toista vyön alle, niin lyyään sit kunnolla. Perseestä.

  4. Heini

    Niin totta joka sana. On niin maailman helpottavin asia kuulla, et muillakin on välillä samanlaista. On myös valitettavasti niin, ettei kaikki vaan oikeasti tajua. Jos ei ole kokenut helvettiä, on todella vaikea kuvitella miltä tuntuu asua siellä. Meidän kuopus kun valvoi ja huusi puoli vuotta vuorokauden ympäri ennen kuin allergiat ja refluksi diagnosoitiin, hyvin nukkuvan ja syövän vauvan äiti ja ystäväni ei oikein mitenkään päässyt samalle aaltopituudelle. Varsinkaan kun hänen puoliso oli kaikki illat kotona ja esikoinen päivät päivähoidossa. Meillä mies oli työmatkoilla ja esikoinen eroahdistuksensa takia kotona. Huh. Onneksi aika kultaa muistot.

  5. Anneli

    Hmm. Paljon ajatuksia herättävä kirjoitus. Sanon ihan alkuun etten ole tuota podcastia kuullut enkä seurannut keskustelua siitä, mutta haluaisin esittää pari näkökulmaa myös lasten puolesta, vanhempia kuitenkaan tuomitsematta.

    ”Missään nimessä en väitä, että kumpikaan olisi oikeudenmukainen tai oikea tapa kommunikoida lasten kanssa, mutta sellaista elämä aina välillä on! ”

    Minusta tässä ei ole käsillä aihe jota ehkä kannattaakaan käsitellä huumorin avulla, eikä taputella myöskään ”voi voi, semmoista se on”-peiton alle. Äidin tai isän sanat ja raivo voivat olla (tai olla olematta) tilanteesta ja toistuvuudesta riippuen lapselle hyvinkin pelottava asia. Jokainen ymmärtää (toivottavasti) että lapsen lyöminen ylittää jonkin rajan peruuttamattomasti, mutta voiko vanhempi toistuvasti päästää suustaan mitä tahansa ja pysytellä silti vielä rajan toisella puolella. Mielestäni ei voi. Aikuisenkaan ei tarvitse parisuhteessa kuunnella esimerkiksi perättömiä omaisuuteen tai hylkäämiseen kohdistuvia uhkailuita selityksenä ”voi voi, tämmöinen mä nyt vaan olen”. Lapsella ei myöskään näissä tilanteissa ole edes vaihtoehtoa lähteä pois, toisin kuin aikuisilla. Näitäkään tilanteita ei tulkita yleensä vihaisen osapuolen väsymyksen ja turhautumisen kautta, vaan kumppanilta on lupa vaatia edes siedettävää kohtelua, tai muuten häntä pidetään vähintäänkin aikamoisena kusipäänä.

    Ymmärrän kyllä, että joskus hermo pettää. Voi kyllä ymmärrän. Myös pullantuoksuiselta äidiltä. Se on inhimillistä. Mutta minä haluan ajatella että silloin hälytyskellojen pitäisi nimenomaan soida, eikä välttämättä siinä mielessä että vertaistuen nimissä fiilistellään että ”joo näin meilläkin”.

    Pitää myös ihmetellä, mistä äideille oikeastaan tulee odotuksia siitä, että lapsen saaminen muuttaisi heidän persoonaansa perustavanlaatuisella tavalla. Jos räiskyvä dinkku odottaa muuttuvansa seesteiseksi pullanleipojaksi vain synnytyksen avulla, voi olla että jo kontrasti todellisuuden ja odotusten välillä aiheuttaa suuria pettymyksiä.

    Ehkä tässä summa summarum yritän sanoa, että minusta tunteet ja ulosanti kannattaa yrittää erottaa toisistaan. Hermojen kiristyminen raivon partaalle ei oikeuta sanomaan asioita joita ei tarkoita ja joita myöhemmin katuu. Kaikissa ihmissuhteissa.

    1. emminuorgam

      Ehkä ne odotukset oman persoonallisuuden muuttumisesta johtuu siitä, että ainakaan mulle odotusaikana ei esitetty muuta äidin mallia, kuin seesteinen, lapsen kanssa köllivä äiti. Sen jälkeen sitä varmaan alkoi ajatella, että no niin, tuollainen minustakin tulee. Sitä meille jokaisessa mainoksessa, oppaassa ja opuksessa kaupataan, niin pakkohan sen on olla totta!

      Olen ihan samaa mieltä siitä, että kenenkään ei pidä joutua sietämään henkistä väkivaltaa. EIkä tietenkään fyysistäkään. Mutta siinä, missä saatan riidellä mieheni, siskojeni tai työkavereideni kanssa, saatan riidellä myös lasteni kanssa. En pidä toisille ihmisille huutamisesta, en ajattele että tavaroiden heitteleminen olisi rakentava tapa käsitellä asioita eikä kehenkään toiseen saa käydä käsiksi. Silti haluan, että meidän perheessä kaikenlaisten tunteiden näyttäminen on sallittua ja äitikin voi joskus olla surullinen tai vihainen.

      1. Anneli

        Olen ehdottoman samaa mieltä siitä, että lasten kanssa eletään normaalia elämää johon kuuluvat riitely ja äsyyntyminen siinä missä muidenkin kanssa (varmaan vähän enemmänkin, mies harvoin roiskii tekemääni makkarasoppaa naamalleni jos ruoka ei vaan maistu). Mutta riitelyssä aikuistenkin kesken on rajat, joita en toivo kenenkään ylittävän vaikka nyrkit eivät puhuisikaan. Esimerkiksi toistuva erolla tai lapsiin liittyvillä asioilla uhkailu on aikuisten riitelyssä niin vyön alle iskemistä, että sellaisesta voisin kuvitella oman suhteeni päättyvän täysin, eikä sitä vastuuta sanomisistaan ja tekemisistään vaan voi selittää pois millään määrällä surua tai väsymystä.

        Ikinä, missään tilanteessa jälkikäteisestä jeesustelusta ja itsensä korostamisesta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Eikä varsinkaan sille tyypille joka on vääryyttä kokenut. Siksi antaisin menolipun Siperiaan niille ”en minä vaan ainakaan koskaan…” ja ”oletpa huono äiti kun…”-tyypeille jotka kokevat oikeudekseen ilkeillä ja öyhöttää tilanteissa joissa toinen on selkeästi avun ja tuen tarpeessa. Mutta yhtälailla toivoisin että asiasta voisi avoimesti puhua, ja todeta myös kaverille suoraan että nyt sinua väsyttää/ahdistaa liikaa ja että asialle pitää tehdä jotain ennenkuin on liian myöhäistä, lyömättä silti hirviöäidin leimaa toiseen.

        Jaksamista kaikille väsyneille ja äärirajoilla kulkeville vanhemmille. Se on vain vaihe. Heko. Heko.

        1. emminuorgam

          En usko, että kukaan tässä keskustelussa ajattelisi puolison uhkailun olevan ok. 🙂

  6. niina

    Minä huusin vauvalle keskellä yötä ”mikset sinä saatana voi nukkua”. Menin jonkun blogin kommenttiboksissa (luojan kiitos anonyymina………) tästä sanomaan, niin heti oli kolme ihmistä sanomassa että MINÄ en ainakaan IKINÄ huutaisi lapselle, kyllä aikuisen pitää osata hallita tunteensa!!!111. Niin pitää. Mutta voi kun joku niistäkin tyypeistä olisi linkannut ÄIMÄn sivuille, laittanut vinkkiä mistä pyytää apua tai edes kysynyt, että olenhan hakenut ja saanut jo apua. Mutta ei, reaktio oli vaan että MINÄ en IKINÄ, aijaijai sinua huonoa äitiä siellä.

    Ja kyllä meillä vanhemmatkin saa suuttua, itkeä ja olla vihaisia, sekä toisilleen, muille että lapsille. Olennaista on se että asiat käydään aina läpi, pyydetään ja annetaan anteeksi. Reaktiot eivät ole arvaamattomia eikä kumpikaan meistä räjähtele pikkuasioista lapsille. Mutta kyllä, joskus huudetaan, puolin ja toisin. 1-vuotiaalle ei (enää kun se nukkuu, jos sallitaan huonohko huumori), mutta uhmaavalle tai siskoa kiusaavalle 5-vuotiaalle joskus kyllä palaa käpy.

    Minusta tämän jakson poistaminen oli tosi surullista. Se kertoo siitä, millainen vaikenemisen kulttuuri tässä maassa edelleen on. Naapurin asioihin ei puututa eikä vaikeista asioista puhuta. Pitää pitää kulissit pystyssä ja sanoa että ”minä en ainakaan”. Se on kurjaa, koska itse ainakin olisin pahimman väsymyksen syövereissä kaivannut vain vertaistukea (ja kahvia).

    Mutta joo. Takaisin vauvalle huutamiseen: se oli ainoa kerta, ja silloin mies tuli, otti vauvan ja sanoi että menehän nukkumaan. Voi kun olisi ollut joku muukin joka olisi tehnyt samoin.

  7. Helmi

    Ihan saatanan hieno teksti, kiitos. Yhtä hieno oli linkkaamasi Valeäidin teksti, joka muuten vielä viime torstaihin asti oli mulle ihan vieras blogi ja tyyppi, mutta ei enää, kiitos Lauran.

    Lapselle hermostuminen on väärin, pelottavaa ja hirveää ja samalla niin inhimillistä, ja kuten joku tuolla sanoikin, tärkeintä on sen tilanteen yhdessä läpikäyminen, ettei lapsi esim joudu menemään sänkyyn rauhoittumaan ja nukahtamaan yksin. Meidän lapsi on aika iisi tapaus mutta olen itse tosi herkkä ja kiivaskin ja varsinkin ekan kahden vuoden aikana kamppailin hermostumisen kanssa tosi paljon, ja just niin että kuka helvetin surkea idiootti huutaa vauvalle. Enkä kyllä itsekään kauheasti näistä halunnut ääneen puhua, miehen kanssa sentään onneksi. Pakkokin oli kun morkkis oli niin valtava, ja on edelleen vaikka kun tilanne joskus eskaloituu sen voi ihan rauhassa sanallisesti käsitellä. Sitten lapsi silittää päästä ja sanoo että ”ihan hyvin sä äiti pärjäät älä huoli” ja tuntuu että sydän pakahtuu.

    Mutta siis ihan valtava kiitos teille kaikille jotka näitä juttuja avaatte ja sanallistatte. Koska samalla kun tuntuu että välillä liiankin puidaan niitä vanhemmuuden huonoja ja rankkoja juttuja niin muistaa että niiden kautta on niin helvetin paljon helpompi sisäistää ja tuntea se kaikki hyvä ja kaunis kun ei jää niitä mörköjä ja mustia pilviä päälle roikkumaan.

  8. Yksinäinen äiti

    Eräässä fb-ryhmässä äiti avautui lapselle huutamisestaan ja kaupasi vertaistukea. Hänelle neuvottiin, että yksi keino mikä auttaa itsehillintään, on ajatella itseään kantamassa lapsensa arkkua. Että muistaisi että lapsi on aarre eikä sille huutaisi.
    Seurasin keskustelua surullisena. Niin sairas on vaikenemisen kulttuurimme, että omien kipeiden tunteiden keskellä pitäisi vielä ajatella lastaan kuolleena, kokea itsensä sysihuonoksi ja epäonnistuneeksi äidiksi jonka olisi kai parasta antaa lapsi pois kelle vaan toiselle. Millä tahansa henkisillä nyrkeillä pitäisi takoa ikävät tunteet syvälle sisimpäänsä niin, ettei ne koskaan pääsisi enää pintaan eikä kukaan saisi koskaan tietää – ei se lapsikaan sitä, että välillä myös aikuista kiukuttaa ja siitä tunteesta voi selvitä.

    1. emminuorgam

      Ai kauhee. Mun kiukkupuuskat ei onneksi kestä niin kauaa, että siinä ehtisi mitään arkkuja ajatella, mutta onhan toi. Huoh.

  9. S

    Entäs kun isä huutaa lapsille? Kun isä hermostuu pienestä asiasta ja näet oikein sen ahdistuksen ja pelon lapsen kasvoilla kun se ei oikein käsitä tilannetta. Pieni alkaa itkeä ja sanoo älä isi. Itse ainakin tuossa tilanteessa huudan miehelle ja otan lapsen syliin. Raivo kohdistuu tuolloin lapsen isään, joka ei välttämättä tämmöisiä edellä kuvattuja valtavia katumuksen tunteita koe jälkeenpäin. Kyllä siinä parisuhde on koetuksella. Itsekin toki hermostun lapsille, ja tuolloin toivoisin että mies pysyisi rauhallisena ja puolustaisi lapsia, eikä ryhtyisi sättimään lapsia samasta asiasta. Silloin tulee itselle se tunne ettei lapsilla ole kumpaakaan johon turvata. Ja silloin vasta paha mieli tuleekin, ainakin itselleni. Onko 70-luvulla kasvaneen miehen kasvatusperiaatteet niin erilaisia kuin 80-luvulla kasvaneen naisen?

    Sekavahkon tekstini pointtina se, että itselleni tulee paha mieli lapsille huutamisesta ja pyydän aina anteeksi. Ja ennen kaikkea tiedostan sen olevan väärin. Mieheni ei tällaista katumusta mielestäni tunne, vaan hänen mielestään on ihan ok ”sanoa kovaa” (ei siis huutaa?) jos lapsi ei tottele. Tai jos se tekee jotain hölmöä.

    1. emminuorgam

      Tuntematta yhtään tarkemmin asiaa, niin miehesi olisi ehkä syytä hakea apua raivokohtauksiinsa. Kuulostaa ikävältä, jos lapsi pelkää vanhempiaan. 🙁

  10. Lapsiinkin voi rakastua aina uudelleen - EMMIEMMI

    […] Huono äiti ja paska perhe -fiilikset ovat suoraan verrannollisia siihen, miten stressaantunut itse on. Nyt, kun olen muutaman viikon ottanut todella paljon iisimmin ja tehnyt vain normaalin työviikon verran töitä, olen huomannut katselevani perhettäni ihan uusin silmin. Eikä vain perhettä, vaan myös omaa peilikuvaa. Välillä peilikuva on nolottanut ja välillä surettanut, mutta pääsääntöisesti olen alkanut pitää enemmän siitä ihmisestä, jonka peilissä näkee. […]

  11. Uudistunut Äiti

    Hei olen uusi lukija hienossa blogissasi, hieno kirjoitus, olet asian ytimessä, itse olin huono äiti olin väsynyt ja arjen esteet tuntuivat ahdistavan nurkkaan, olin häpeissäni ja vihasin itseäni. Naapurin täti teki lasu ilmoituksen jos en olisi käynyt läpi tätä kaikkea en ehkä olisi enää jaksanut enään eteenpäin, nyt olen käynyt läpi huonouteni ja koen olevani parempi äiti, olen opetellut olemaan rauhallinen ja stressaamatta (ja kyllä lasu työntekijät auttaa, mutta kyllä ne toruu myös) Hyvä niin , tarkoitushan on herättää vanhempi näkemään asiat oiken.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *