Luin kerran, ettei lasta saisi kehua kauniiksi. Kauniiksi kehutuista lapsista kasvaa näet teinejä, joilla on valtavat ulkonäköpaineet ja kehuminen ylläpitää kulttuuria, jossa vain ulkonäköllä on väliä. Ulkonäön sijaan pitäisi kehua älyä ja hoksottimia, jottei lapsen minäkuva vääristy. Olen eri mieltä. Ja mitä pidempään seuraan kehopositiivisuutta edistävää ja läskimyyttejä murtavaa keskustelua, sitä vakuuttuneemmaksi tulen.
Suomalaiseen sielunmaisemaan on pitkään liittynyt vaatimattomuuden hyve. Vain rumat koreilevat vaatteilla, eikä omasta itsestä muutenkaan ole hyvä pitää meteliä. Kehopositiivisuuskeskustelussa toistuu kerta toisensa jälkeen se, miten rumaksi henkilö itsensä tuntee – ja mikä järkyttävintä – miten rumaksi läheiset häntä kutsuvat. Leukani on loksahtanut lattiaan ainakin viisikymmentä kertaa, kun olen lukenut kertomuksen siitä, miten aviomies pyytää laihduttamaan tai oma äiti kutsuu läskiperseeksi.
Harva meistä vihaa ulkonäköään tai kokoaan siksi, että olisi lapsena kuullut liikaa kehuja. Päinvastoin, suurin osa meistä ei ole koskaan kuullut olevansa ihana, kaunis, söpö tai suloinen. Se on ihan pöljää! Yhtä lailla kun me kehumme lapsiamme taitaviksi kiipeilijöiksi, nokkeliksi pelaajiksi tai huolellisiksi keittiöapulaisiksi, pitää meidän kertoa heille miten ihania he ovat. Kauniiksi kehumisen ei tarvitse olla päälleliimattua eikä siitä pidä tehdä itseiservoa, mutta söpöyden pitää olla osa kehumisrepertuaaria siinä missä älyn ja juoksunopeudenkin. Lapsi, joka ei koskaan kuule olevansa kaunis voi nimittäin aikuisenakin ajatella, että kauneus on jotain, joka ei liity häneen.
Sitäpaitsi kehutuista lapsista kasvaa aikuisia, joiden on helpompi ottaa kehut vastaan. Itse rakastan kehuja, mutta nolostun niiden edessä. Hävettää, jos joku kehuu töitäni tai kommentoi blogiin jotain positiivista. Punastuminen tai noloksi meneminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kehuista tulisi hyvä mieli. Päinvastoin! Kehuminen saa kehun kohteen hehkumaan ja antaa supervoimat.
Sovitaanko siis, että emme enää tuhlaa aikaa väränlaisten kehujen spekulointiin vaan käytämme energiamme siihen, että kehumme vähintään yhden ihmisen päivässä? Kehua voi kollegaa, joka haltsasi asiakastapaamisen hyvin, kumppania, joka rauhoitti raivoavan kolmevuotiaan lempeästi tai ystävää, joka lohdutti tiukan paikan tullen.
Pääasia on, että kehut ovat aitoja ja tulevat sydämestä. Silloin ne tuntuvat kehun saajastakin parhaalta.
Iida
Luulen, etta liika ulkonaon kehuminen on ongelma ennemminkin muissa kulttuureissa kuin Suomessa.
Ja se, etta tyttojen ja poikien saamat kehut tuppaavat jakautumaan niin, etta tyttoja kehutaan kilteiksi, nateiksi, hyviksi, poikia reippaiksi, fiksuiksi, rohkeiksi.
Mua arsyttaa se kun monet tuntemattomatkin tulee vaan hokemaan lapselle etta ”arent you a pretty girl”. Lapsen mummu jaksaa myos papukaijan tapaan hokea ”good girl, pretty girl”.
Kylla makin useinkin lastani kehun kauniiksi ja sopoksi ja mita viela, mutta kun ulkonaon kehut rinnastetaan vaaralla tapaa alykkyyden kehuihin, ollaan vaarilla jaljilla.
Emmi Nuorgam
Joo luulen kans. Huvitti alkukesästä Espanjassa, kun meidän pojalla oli mekko kaupungilla päällä, eikä ihmiset selvästi osanneet päättää että pitäisikö häntä kutsua kauniiksi voi komeaksi.
Maija
Tavallaan ymmärrän sen pointin, miksi ulkonäön kehumista ei pidetä yhtä arvokkaana kuin taitojen tai luonteenpiirteiden. Ulkonäkö on kuitenkin vain pintaa eikä määrittele sitä, millainen ihminen on. Länsimainen kulttuuri on tosiaan aika ulkonäkökeskeistä ja tietyt ulkoapäin tulevat odotukset ja stereotypiat ulkonäköön liittyen saattavat olla hyvinkin rajoittavia ja asettaa turhia paineita. Toisaalta tiedän esimerkiksi ihmisen, jolle jatkuva kauniiksi kehuminen lapsena ja nuorena kääntyi lopulta itseään vastaan, koska hän koki ettei hänessä ole muuta arvokasta kuin ulkonäkö. Silti uskon, että jos olisin itse lapsena ja nuorena saanut enemmän positiivisia palautetta ulkonäöstäni, olisin enemmän sujut asian kanssa enkä katsoisi itseäni niin kriittisin silmin.
Omaa tyttöäni kehun jatkuvasti kauniiksi, ihanaksi, suloiseksi, söpöksi jne., mutta toki myös taitavaksi, hauskaksi ja fiksuksi. Ei sillä taida loppujen lopuksi olla niin merkitystä mistä kehutaan, kunhan kehutaan. Positiivisen palautteen kautta lapsen myönteinen minäkuva vahvistuu ja hän saa toivottavasti terveen itsetunnon ja -luottamuksen, joka kantaa pitkälle elämässä.
-jenni-
Niin. Että kauniiksi kehuminen olisi jotenkin eriarvoista kehumista kuin taitojen kehuminen. Sitäkö se on? Tästä koitan myös itse oppia pois. Tiedätkö, että jos joku kehuu omaa ulkonäkäöni, ei se tarkoita, että hän samalla loukkasi älykyyttäni. Ja voin kertoa tyttärelleni, että hän on kaunis ja se on yhtä arvokas kehu kuin se, että hän on taitava.
Reetta
Juurikin näin! Ajattelen, että lapsia (ja aikuisiakin) saa ja pitää kehua. Tajuan kuitenkin pointin, että jos kehut tulevat pelkästä ulkonäöstä, voi käydä juuri noin kuin muutama tuossa aiemmin kommentoikin eli siitä ulkonäöstä tulee kelpaamisen ainoa mitta.
Jos kuitenkin saa jo lapsuudenkodissa kokemuksen, että on kaunis, hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on, niin sen luulisi nimenomaan suojaavan ulkonäköpaineilta, haukuilta ja lyttäämiseltä.
Kiitos kun pidät näitä aiheita säännöllisesti yllä!<3 Reetta, http://psykologiyrittaa.blogspot.fi
Helmi
Mun mielestä lapsi ei voi ikinä saada mitään positiivista kannustusta liikaa. Joka saa lempeyttä, iloa ja rakkautta osakseen välittää sitä helpommin myös ulospäin.
Olen myös super kiitollinen meidän äidille joka ei koskaan, siis oikeasti koskaan, puhunut omasta tai kenenkään ulkonäöstä negatiiviseen sävyyn. Pidän tämän saman mielessä joka päivä, enkä koskaan huokaile peilin edessä että voi luoja tätä naamaa tai tätä pyllyä. Paitsi siis kehuen, ahahaaaaaa!
Emmi Nuorgam
”Voi luoja miten ihana pylly mulla!” Niin otan tän käyttöön 😀
Kati
Siis oikeasti,kehumalla saat hyvää aikaan sekä lapsissa,että työmaalla.Kai niistä kaikista työkavereista löytyy edes SE YKSI asia,jota voi kehua…
Vanhan kamun sanoin;”se on kauhee tekeen töitä…”Tunnustus tuokin ja niin taivahan totta…Lämmittää sen duunarin mieltä.
Kehukaa toisianne-kannattaa!
emminuorgam
Justiinsa näin!
Linda Kovanen
Hyvä kirjoitus! Mä kehun mun 4-vee tyttöä söpöksi ja kauniiksi joka päivä. En usko että siitä liikaa ylpistyy, päin vastoin. Ja taitojen kohdalla ennemmin kuin kehun lapsen ominaisuutta ’”oletpa hyvä piirtäjä” niin kehun ennemminkin sitä että on harjoitellut asiaa. Kukaan ei ole mestari syntyessään ja jos lannistuu, niin muistutan että harjoitus tekee mestarin. Sanon usein 7-vuotiaalle pojalleni, että oletpa tullut taitavaksi piirtäjäksi, kun olet sitä niin paljon harjoitellut.
emminuorgam
Mää kans koitan mahdollisimman paljon kehua pitkäjänteisyyttä ja sitä, että yrittää uudelleen jos ei osaa jotain. Meidän 4-vuotiaalla olisi jo tosi kova hinku oppia lukemaan ja kirjoittamaan ja sitten hän turhautuu tosi nopeasti, jos se ei heti onnistukaan. Keneen lie tullut..
Peggy
Minusta on surullista, jos joku lukee kyseisen kirjoituksen ja toimii sen mukaan. Lasta pitää kehua, kannustaa ja halia tasaisin väliajoin. Siitä lapsi saa kultahippuja sydämeensä ja jaksaa elämässä eteenpäin <3 Ja on se kivaa aikuisenakin kuulla mukavia asioita aikuisenakin 🙂
Henna / Pölyä Pinnoilla
Meidän pojat ovat ainakin söpöjä, suloisia, komeita, ihania ja heillä on ihanat silmät Näitä kehuja he kuulevat, kaiken muun lisäksi.