Lihava leidi lavalla

Kerroin pari viikkoa sitten omista unelmistani ja niiden ääneensanomisesta. Puhuin rehellisyydestä, rohkeudesta sanoittaa omat haaveet ja uskalluksesta puhua itselle kaikista herkimmistä asioista. Mutta tiedättekö mitä? Olin itse vähän epärehellinen.

Jo kirjoittaessani sitä tekstiä mietin, että tästä puuttuu jotain. Jotain oleellista jäi sanomatta, mutta en ihan saanut kiinni, että mitä.

Viime viikolla tajusin, että se jokin oli kirjoituksen syy. Siis peruste sille, etten aiemmin ole uskaltanut sanoa haluavani televisioon.

Sain nimittäin viime viikolla käsiini Jenny Lehtisen ja Saara Sarvaksen Jenny+ -ohjelman ensimmäisen jakson. Jakso käsittelee kehovihaa, Jennyn ja Saaran omakuvaa, itsetuntoa ja kamppailua oman kehon hyväksynnän kanssa. Katsoin jakson istuessani junassa. Yritin nyyhkyttää huomaamattomasti ja niistin villatakin hihaan, kun en kehdannut pyytää vieruskaveria siirtymään että pääsisin ulvomaan junan vessaan.

Kyyneleille oli kaksi syytä.

Ensimmäinen se, että Jennyn ja Saaran ajatukset ja kokemukset tuntuivat niin kipeän tutuilta. Vaatii rohkeutta sanoa, että omien läheisten puheet ovat satuttaneet tai ettei koskaan ole tuntenut kelpaavansa. Kuvat hoikista teinitytöistä, joiden päässä velloi vain läski, olivat kipeän samaistuttavia ja ohjelman vieraiden pöhköltä kuulostavat ulkonäköpaineet niin tuttuja.

Toinen syy oli se, että Jenny+ on ensimmäinen suomalainen ohjelma, jossa minun kokoiseni ja näköiseni nainen on esillä omana itsenään. Ei hassuna komediahahmona, ei vitsiä vääntävänä karikatyyrinä, ei paksuna hassuna tyttönä. Vaan omana itsenään.

Ja nyt kerron jotain, joka varmaan kuulostaa teistä pähkähullulta: en ole pitänyt itseäni pätevänä esiintyjänä siksi, että olen lihava. Olen ollut pahoillani siitä, että yleisön täytyy katsella minua jonkun hoikan ihmisen sijaan ja miettinyt, että ajatteleekohan yleisö minun olevan varavalinta, joka tuli paikalle siksi, ettei kukaan normaaliin kauneusihanteeseen sopiva päässyt paikalle.

Katsottuani Jennyn ja Saaran ohjelman aloin oikein miettiä, että koska vaikkapa ajankohtais- tai viihdeohjelmaa on juontanut lihava nainen (tai edes mies)? Ei tullut mieleen ketään. Kun kaivoin esiin NYTin listan 2000-luvun suosituimmista tv-juontajista, ei listalle ollut päässyt kuin pari kuvankaunista naista. Listan miehissä oli enemmän eroja: oli lyhyttä, laihaa, pitkää ja pulskaa. Aloin ymmärtää yhä paremmin esimerkiksi Ruskeat Tytöt -mediaa – jos minun näköiseni ihmiset eivät ole esillä, onko meitä olemassakaan?

Meidän on helppo puhua siitä, miten kauneusihanteet luovat paineita nuorille tytöille ja pojille. Mutta ihan samalla tavalla ne paineet kerääntyvät meille aikuisille. Säännöllisin väliajoin keskustellaan siitä, mitä väliä diversiteetillä televisiossa/elokuvissa/naistenlehdissä/mainoksissa muka on, mutta juuri tätä väliä! Olen lähes kolmekymmentä vuotta nähnyt televisiossa vain kauniita, hoikkia, valkoisia naisia ja miehiä. Ei siis liene ihme, että alitajuisesti ajattelen ammattimaisen esiintyjän olevan juuri sellainen.

Saara Särmä ja Raisa Omaheimo ovat todenneet, että vallankumouksellisinta läskiaktivismia on olla lihava nainen ja esiintyä julkisesti. Nyt vasta tajuan, mitä se oikeasti tarkoittaa. Jo yksi jakso Jennyn ja Saaran ohjelmaa sai minut oivaltamaan oman ajatteluni ongelmallisuuden ja ymmärtämään, ettei minun tehtäväni ole olla pahoillani muiden puolesta. Saati pyydellä anteeksi kehoani!

Mielenkiinnolla jään odottelemaan, milloin ensimmäinen lihana nainen esiintyy elokuvassa ilman lihavan roolia tai juontaa mitä tahansa ohjelmaa ilman, että kertaakaan viittaa vartaloonsa. Olisiko se jo ensi vuonna?