Mimmien vastuulla

Sanoin jokin aika sitten ystävälleni, että lapset taitaa olla nyt parhaassa iässä. Heistä ei ole enää juurikaan vaivaa eikä vielä kovasti huoltakaan. Arki rullaa eteenpäin, pääasiassa öisin saisi nukkua ja mini-ihmiset ainakin teoriassa osaisivat pukea kaikki vaatteet itse päälle.

Sen vuoksi olen paininut vähän huonon omatunnon kanssa tämän syksyn. Alan olla arkeen todella väsynyt ja pitkään ajattelin, ettei niin voi olla. Kaiken järjen mukaan elämän pitäisi olla helpompaa kuin pari vuotta sitten: silloin olin oikeasti uupunut. Viimeiset pari viikkoa olen tuijottanut öisin ikkunasta ulos ja koittanut miettiä, että mikä tässä nyt oikeasti mättää. Perjantaina tajusin, kiitos Kape Aihisen, että se mikä tässä mättää, on vastuu.

Tai ehkä oikeamminkin tunne siitä, että on vastuussa kaikesta yksin. Puhun tästä harvoin siksi, että aina jossain on joku, joka on vielä enemmän vastuussa, vielä yksinäisempi. Mutta yritetään nyt silti.

Minä olen juuri se vaimo, joka hakee lapset daagiksesta ja koulusta. Joka hoitaa lupalaput, kerhoeväät, tossut, kuravaatteet, vaihtovaatteet, teatteriliput, kavereiden synttärit ja kirjastoaamut. Hoitaa vähintään kuutena päivänä viikossa ruuan pöytään, suunnittelee kauppareissut, hoitaa auton huollot ja renkaidenvaihdot, viikkaa pyykit ja tyhjentää nukkasihtin. On vastuussa siitä, että tileillä on rahaa ja ennakkoverot on maksettu, kilpailuttaa asuntolainan, kommunikoi kirjanpitäjän kanssa ja vaihtaa Herbieen puhtaan veden kahden viikon välein. Ja vihaan tätä tilannetta.

Mieheni tekee työtä, jossa lyhyt työpäivä tarkoittaa kymmentä tuntia. Hän on suurimman osan vuodesta reissussa, eikä käytännössä koskaan viikonloppuisin, loma-aikoina tai juhlapyhinä kotona. En ole ihan varma, kumpi on helpompaa: se, että hän on muualla vai se, että hän on kotikaupungissa keikalla. Ehkä se, että on kokonaan pois, silloin en edes osaa elätellä toiveita siitä, että joku työpäivä olisikin vähän lyhyempi. Kolmen viimeisen kuukauden aikana hänellä on ollut kahden käden sormilla laskettava määrä vapaapäiviä, jolloin pitäisi pystyä nukkumaan pois kertyneitä univelkoja. Ja tiedän, ei hänkään siitä nauti.

Silloin kun lapset olivat pienempiä, oli helpompi saada apua ja seuraa. Tälle syksylle olen saanut järjestettyä itselleni kaksi vapaailtaa, kaiken muun ajan olen töissä tai lasten kanssa keskenään. Haluaisin käydä teatterissa, viettää Halloween-juhlia, pikkujouluja, treffailla, saunoa tai käydä edes kuntosalilla joskus, mutta käytännössä se on lähes mahdotonta. Ja kun tarpeeksi monta kertaa kysyy, eikä saa seuraa tai hoitajaa, ei enää edes kehtaa kysyä. Eilen kuolin kateudesta kun selasin somesta kuvia onnellisista pariskunnista juhlimassa ja viettämässä aikaa keskenään: me on taidettu viettää aikaa yhdessä viimeksi toukokuun lopussa, kun olimme Espanjassa.

Aina välillä mietin, millaista se olisi, kun työpäivän jälkeen koko perhe olisi yhdessä kotona. Jos jokaista lasten riitaa ei tarvitsisi selvittää yksin, kotitöitä voisi jakaa ja joskus istua alas niin, ettei olisi mitään tekemistä. Kadehdin ihan hulluna ystäviäni, jotka voivat iltaisin harrastaa tai lähteä ex tempore -lenkille enkä usko heidän edes tajuavan, miten onnekkaassa asemassa ovat.

Ja vähintään yhtä paljon kuin vastuu, syyllinen on syksy ja talvi. Marras- ja joulukuut ovat lasten syntymisen jälkeen olleet joka kerta supervaikeita. Osittain varmasti siksi, että siitä käynnistyy juhlakausi, jolloin yksinäisyyteni oikein korostuu. Naurattaisi jos ei itkettäisi, kun lukee kaamosmasennuksen karkottamiseen tarjottavia lääkkeitä: vietä aikaa rakkaiden kanssa, ota omaa aikaa, vietä pyjamapäiviä. Voi miten mielelläni viettäisinkin! Satasesta vetoa, että nämä vinkit on kekinyt joku, joka elää ”normaalissa” parisuhteessa. Onneksi tämä on kestoaihe, josta syntyy joka syksy vähintään yksi teksti ja joulun jälkeen tilanne yleensä helpottaa, kun kesän ja syksyn festari/pikkujoulu/areenakiertue-kausi päättyy ja miehelläkin on vähän enemmän aikaa olla kotona.

Silti, vaikka tiedän tämän olevan väliaikaista ja takuulla vielä joskus tulee aika, kun lapset voivat olla vaikka keskenään kotona, kaipaan ihan älyttömän paljon omaa, ihan vaan itselleni pyhitettyä aikaa. Dear Eki, olenko ainoa?

Kuva liittyy ja ei liity. Se on sieltä ihanalta, täydelliseltä kesälomareissulta. Enää seitsemän kuukautta seuraavaan.

5 comments

  1. Heidi

    No täällä yksi! Niin samanlainen tilanne, hiukan eri syistä… Valintojen maailma, aloimme remppaamaan isoa vanhaa taloa juuri ennen nuoremman lapsen syntymää. Mies on kyllä päivätöissä, illat ”kotona” mutta se kotona oleva aika menee remonttia ja talon töitä tehdessä, lämmityskauden alku toi taas lisää töitä jokapäiväiselle listalle. Lisäksi autojen ym. korjaamista joita on tälle syksylle ollut ihan riittämiin. Tietysti säästää pitkän pennin korjauskuluissa mutta ajasta se on monessa kohdassa pois… Omaan jaksamiseen tai jaksamattomuuteen toi lisäkuormaa nyt syksyllä töihinpaluu hoitovapaan jälkeen, täydet työpäivät, työmatka-ajoa 2h päivässä plus lasten kuljetukset ja hakemiset. Arjen saa pyörittää lähestulkoon yksin ja liikenevällä ajalla pitäisi myös saada jotain tehtyä talon eteenkin, sellaista jota osaan ja kykenen tehdä. Nyt syksyllä tietysti vielä pihahommat ja puiden tekoa, kunnes talvi pamahti päälle. Rankinta on juurikin tämä pimeä aika, mieli mustenee vaikka kuinka yrittäisi ajatella muuta… Omaa saati yhteistä aikaa ei ole, sitä kaipaa kyllä niin paljon! Kyllä kai tämä tietysti ajan kanssa helpottuu, kun lapset kasvavat ja saa remontointia siihen vaiheeseen, että saisi tuon jatkuvan korjaamisen ja raivaamisen jälkeen vain ylläpitää taloa. Omalta osaltani hommat etenee hitaaasti, kun kaiken tekee lasten kanssa, hoitoapuna on ainoastaan miehen äiti ja sekin melko harvakseltaan… Ainoa henkireikä on käsityöt, kutomaan pystyy niinä pieninä hetkinä, kun lapset leikkii riitelemättä ja se pieni hetki illalla, kun lapset vihdoin nukkuu. Jaksamista syksyyn itse kullekin!

  2. Sanni

    Tuttua ajalta, jolloin puoliso teki vuoro- ja keikkatöitä, erittäin paljon nimenomaan iltaisin, viikonloppuisin ja loma-aikoina… Lapset olivat pieniä, sairastivat paljon ja valvottivat yöt, enkä minä tehnyt juuri muuta kuin kävin töissä ja hoidin heitä ja taloa. Vastuu painoin tonnin, ja väliin mahtui tosi mustia aikoja. Tunnistan kaiken, mitä kirjoitat.

    Nykyään on ihan toisenlaista, kun perheessä on kaksi pääasiassa toimistotyöaikaa tekevää aikuista. Tämän muutoksen, joka tapahtui siis nelisen vuotta sitten, jälkeen elämä on ollut kaikesta ruuhkaisuudestaan huolimatta aivan naurettavan helppoa ja kevyttä. Niin suuri on ero entiseen.

  3. Nu

    Kiitos Emmi tästä. Niin tuttuja fiiliksiä. Mies tekee ”vaan” vuorotöitä +ilman tukiverkkoa eläminen tekee arjesta karseaa. Varsinkin just syksyt ja talvet. Kun menee vielä överipaljon aikaa kulkemiseen koska ei voi pyöräillä lasten kanssa.
    Oon niin loppu. Ja vituttaa kun kukaan ympärillä oleva ei tajua tätä mun arkea ja todellisuutta.
    Just mietin et jos päästään miehen kanssa treffeille vaikka sitte ku lapset on koulussa. Eli yli 3 vuoden päästä. Huoh.
    Olin tänä viikonloppuna ensimmäistä kertaa yksin kotona ilman lapsia yli kolmeen vuoteen. Teki hyvää.
    Voimia ja jaksamista Emmi. Ihanaa että kirjoitit aiheesta. Aina on jollain huonommin mutta sen ei pitäisi estää meitä tuomasta esille omaa asiaamme.

  4. n

    Joo joo joo ja joo.

    Meillä mies on toki juu kotona, mutta ajoittainen reissaaminen ja epäsäännöllinen työaika tekee sen, että olen myös vastuussa kaikesta. Juuri se rassaa, että jokaikinen päivä minä organisoin hoitoon-kouluun-töihin-töistä-ip-kerhosta-hoidosta-kotiin-luennolle-koulujuttuja-treeneihin-treeneistä- meiningit, jokaikinen päivä se olen minä joka katsoo lapsille hanskat, housut, pipot, villasukat, treenikamat, teen kauppalistat, mietin ruokalistat, myös teen sen ruoan jos en ole luennolla, katson iltapalat, laitan nukkumaan, huolehdin pyykit, kotityöt, kaiken. Koko ajan joka päivä. Ja tosiaan töissä tavallaan sama, vastaavassa asemassa olen vastuussa siitä että homma pyörii ja meillä tarjotaan muutakin kuin hyvää ruokaa ja puhtaat vaipat. (Tärkeitä toki nekin :))

    Opinnot tekee myös sen että seuraava vapaa mulla on tiedossa näillä näkymin jouluna, sen yhden pienen viikon verran, kun opetuksessa on taukoa ja toivottavasti saan töistä sen verran palkatonta (oikeat lomat on kuluneet koulun lähipäiviin ja pienemmän keskussairaalareissuihin). Ja vapaalla tarkoitan todella _vapaapäivää_ edes, jokaikisenä muuna eitöissäolevana päivänä on pakko edistää koko ajan opintoja, koska muuten tippuu auttamatta kelkasta. Viime viikolla olin ma-pe töissä ja pe-su koulussa.

    Ööh no mitä olin kirjottamassa. Että I FEEL YOU. Kuntosali lol. Jos joskus ehtiikin niin on niin poikki ettei vain pysty.

    Kyllä se tästä, pakko sen on ja jotenki sillee.

  5. Minna

    Jep tuttua. Kolmen lapsen totaaliyksinhuoltajana väsyttää nimenomaan se kuinka kaikki pitää itse muistaa ja mulla on tällä hetkellä maailman huonoin muisti! Ja se kuinka pitää yksin ratkoa jokainen lasten riita. Antaisin mitä vaan jos joku toinen tulisi ja kerrankin ottaisi vastaan sen lasten kiukuttelemisen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *