Niin kauan kun muistan, eli noin viitisen vuotta, olen ollut jouluisin henkisesti ihan loppu. Jokainen jouluvalo, suklaalevy ja tonttulakki on symboloinut jotain sellaista, jota en ole voinut saada: rauhaa, yltäkylläisyyttä, lepoa ja rakkaiden seuraa. Tämä joulu on poikkeuksellinen, koska juuri nyt kaikki on tosi hyvin.
Puhuin viikonloppuna paljon elämästä. Työstä, rakkaudesta, blogista, ystävyydestä ja rahasta. Kun on monta vuotta kertonut ihmisille olevansa äärettömän väsynyt ja jaksamisensa rajalla, on ihanaa vihdoin vastata, että mulle kuuluu tosi hyvää.
Töitä on paljon, mutta ei niin paljon, etten saisi niitä tehtyä. Monta vuotta vaivannut keskeneräisyyden tunne on poissa ja osaan jo kieltäytyä projekteista, joita en ehdi tai halua tehdä. Tuntuu ihan uskomattoman hienolta, että voi perjantaisin laittaa tietokoneen kiinni ja olla murehtimatta töitä viikonloppuna – elleivät ne satu olemaan tosi kivoja työasioita. Viikot koostuvat pienistä paloista, eikä joka päivä ole pakko tehdä töitä, jos ei huvita (tai jos lapset ovat silläkin viikolla kipeinä). Parin viime viikon aikana olen sparrannut erään kunnan sosiaali- ja terveyspalveluiden viestintää, livetwiitannut kolttasaamelaisten kyläkokouksesta, järjestäny teatterin blogimatkaa, suunnitellut yhtä Tampereen ravintoloihin liittyvää projektia ja huomenna matkustan Lappeenrantaan puhumaan valeuutisista. Kaikki todella erilaista, kaikki silti älyttömän inspiroivaa!
Samalla olen tehnyt hiljaista tilinpäätöstä blogini kanssa – tai ehkä bloggaajan identiteetin. En ole enää hetkeen osannut kutsua itseäni bloggaajaksi tai tätä paikkaa varsinaisesti blogiksi. Muutama viikko sitten Mib ry:n keskustelutilaisuudessa sanoin, että blogini kulta-ajat ovat tietyllä tavalla ohi ja vaikka silloin itsekin järkytyin puheistani, on se aivan totta. Koen, että olen saavuttanut bloggaamalla kaiken, mitä voin ja haluan saavuttaa. Olen paitsi tehnyt osaamistani näkyväksi myös saanut ihan valtavan määrän supersuperrakkaita ystäviä, josta viikonloppu oli hyvä muistutus.
Varjogaalaa ei koskaan olisi järjestetty, jos minä, Laura, Eino, Päivi ja Janna emme olisi vuosia sitten alkaneet kirjoittaa blogejamme. Emme olisi päätyneet yhteen, emme perustaneet todella huonoon huumoriin perustuvaa FB-tsättiä ja saaneet ideaa varjogaalasta. Alunperin kaikki on ollut kiinni sattumasta ja hyvästä tuurista, mutta loppujen lopuksi varjoawards on myös osoitus siitä, mihin some parhaimmillaan pystyy: luomaan ihmissuhteita, synnyttämään ilmiöitä ja olemaan tukena silloin, kun toinen tukea tarvitsee.
Sittemmin varjogaala on kasvanut, gaalatiimiin on tullut lisää ihmisiä ja vieraslista on tuplaantunut. Jossain kolmannen ja neljännen skumppapullon välissä Laura uhkaili, että ensi vuonna triplaamme osallistujamäärän. Se jää nähtäväksi, ehkä niin käy, ehkä ei. En tiedä.
Mutta sen tiedän, että kaikki on tosi hyvin juuri nyt.
Kuvat: Eino Nurmisto Photography
Ensimmäinen kuva: Kaisa Kartela
