Joululoma, tai loma ylipäätään, herättää minussa aina todella voimakkaita, omaa ja toisten äitiyttä analysoivia ajatuksia. Ajoittain tuntuu siltä, että luottamus omiin vanhemmuustaitoihin on täysin verrannollista kalenterimerkintöjen kanssa. Mitä enemmän merkintöjä kalenterissa on, sen helpompi on uskoa siihen, että tämä riittää, minä riitän. Lomalla on aikaa ajatella ja aikaa epäillä, että riitänköhän sittenkään.
Loman paras puoli on yhteinen aika ja läsnäolo. Toisaalta myös sen raskain puoli on yhteinen aika ja läsnäolo. Iltapäivälehtien perheliitteissä korostetaan säännöllisin väliajoin läsnäolon merkitystä ja kaikki me muistamme korpin, joka vie lapset kun vaan ajatteletkin älypuhelinta. En kuitenkaan voi olla ainoa, jolle jatkuva läsnäolon vaade on äärettömän raskasta ja kuluttavaa, jopa lomalla.
Kuuntelin jokin aika sitten Maria Veitolan emännöimän Naisen kengissä -podcastin urajakson (5.12.17). Ohjelmassa Veitola, Koko Hubara, Anne Kuutio ja Kristiina Paavola keskustelivat perheistä, työstä ja urasta. Jakso oli monilta osin varsin mainio, mutta yksi varsinaisesta keskustelusta rönsynnyt sivujuonne räjäytti oman päänsisäisen pankkini.
Ja se oli ”lapsen paras”.
Ohjelmassa muistaakseni Paavola totesi pyrkivänsä järjestelmällisesti pois ”äidin paras on lasten paras” -tyylisestä mantrasta, jota moni meistä tuntuu täysin kritiikittömästi hokevan. Asioissa, jotka tehdään lapsen parhaaksi, ei tietenkään sinällään ole mitään vikaa – kuka nyt ei haluaisi toimia oman lapsensa parhaaksi – mutta tuohon mantraan sisältyy lapsen parhaan lisäksi myös ajatus siitä, että äiti on jatkuvasti velkaa lapselleen.
Oli virkistävää tajuta, että niin saatana, minähän olen ihminen ihan ilman lapsiakin! (Toki oli myös jokseenkin raivostuttavaa tajuta, että niin, en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että isän paras on lapsen paras, mutta ei nyt puhuta siitä.) Ja erityisesti ihminen, jolla on omat halut, tarpeet ja kiinnostuksen kohteet, joilla ei ole yhtään mitään tekemistä lasten kanssa.
Olen nähkääs uskonut tämän ”lasten paras” -propagandan niin hyvin, että lomalla taannun aina curlingvaimoksi ja -äidiksi. Alan ajatella, että minkä tahansa kulman takaa saattaa loikata jarisinkkonen, jolle jään kiinni siitä, ettei kaikki lomatekeminen olekaan lasten parhaaksi suunniteltu. Poden huonoa omatuntoa siitä, että haluaisin olla yksin tai siitä, että juon uutena vuonna ihan liikaa latvialaista yrttiviinaa. Pystyn helposti iltakävelyllä vakuuttamaan ystävälleni, ettei vanhemmuuden tarvitse olla jatkuvasti suorittamista ja on ihan ok, että lapset tylsistyvät, mutta en ihan täysin osaa soveltaa sitä omassa elämässäni.
Rakastan lapsiani. He ovat maailman hauskimpia, ihanimpia, sympaattisimpia ja hupsuimpia ihmisiä. Mutta kaikesta ihanuudesta huolimatta he tekevät minut aina välillä hulluiksi: joku kiusaa, joku tuijottaa, ei ole mitään tekemistä, toi löi, miksi ei ole koskaan mitään kivaa, äiti on tyhmä, en laita haalaria, missä on mun pikkulegot ja en halua että maito on kylmää.
Siellä samalla iltalenkillä vakuutan ystävälleni, että on ihan ok, että käyt monena iltana viikossa tekemässä omia juttujasi, mutta samalla kannan syyllisyyttä, etten ole silläkin hetkellä olemassa läsnä kotona ja nauttimassa nyt, kun lapset ovat vielä pieniä (joka muuten myös on syyllistyslauseideni top kakkosessa). Ajatus on täysin absurdi, sillä tottakai minä tiedän olevani ihan hiton hyvä äiti ja olevani lasten kanssa todella paljon. Silti en voi olla miettimättä, että pitäisikö sittenkin olla vielä enemmän, tehdä enemmän, tukea enemmän ja olla niin läsnä, että enempään ei pysty, ellei tunge mukuloita takaisin synnytyskanavaansa.
”Lasten parhaasta” pitäisi osata päästää irti ja sen sijaan tehdä asioita, jotka ovat ”äidin parhaaksi eivätkä aiheuta välitöntä vaaraa lapsille”. Ystävien näkeminen ja holtiton skumpan juominen nimittäin ei ole lasten parhaaksi, mutta äidin parhaaksi se on. Tai viikonloppuloma ihan muussa maassa, teatteri-ilta kollegan kanssa tai jopa, nyt on rajua, sunnuntaipäivä ihan yksin hiljaisessa kodissa.
Onneksi seuraavaan lomaan on vielä puoli vuotta. Rohkenen siis olla itsekkäästi oma itseni, kunnes on aika päivystää heinäkuun kaatosateessa leikkipuistossa. Se kun on lasten parhaaksi.
Missä olet Laura?
Sata sydäntä. Tuhat. Miljoona.
Sanni
Mä ajattelen asian näin:
Tulen kolmelapsisesta perheestä, jossa vanhemmat tekivät töitä ja tekivät muutenkin paljon omiaan, eivätkä perheen vapaa-ajallakaan harjoittaneet ns. intensiivistä vanhemmuutta. Joskus he lukivat meille. Olivat yleensä kuulolla. Kyselivät ja keskustelivat. Ottivat mukaan kotoisiin puuhiin, mutta eivät osallistamalla osallistaneet.
He menivät omiin menoihinsa, kun oli sellaisten menojen aika. Lukivat kirjaa tai sanomalehteä, vaikka lapset pyörivät samassa tilassa. Olivat usein ajatuksissaankin. Tai uppoutuneena keskinäiseen keskusteluun. Tai puhuivat pitkiä puheluita kuten siihen aikaan oli tapana.
Silti he olivat hyviä, lämpimiä, saatavilla olevia, kannustavia, rakastavia ja voimauttavia vanhempia. En koskaan ole hetkeäkään kyseenalaistanut heidän tukeaan ja rakkauttaan. Ei se ollut rakkaudettomuutta, että joutui vaikkapa joskus odottamaan omaa vuoroaan. Sellaistahan elämässä on muutenkin, aikuisenakin. Ei joku ole (pikkuvauva-ajan jälkeen) koko ajan sinua varten.
Siksi minäkin olen vailla syyllisyyttä tällainen kuin olen. Ja tiedän olevani hyvä, lämmin ja rakstava äiti. Minulla on töitä ja muita menoja. En leiki lasten kanssa käytännössä koskaan. Enkä askartele. Mutta arvostan ja mahdollistan lasten leikkiä ja muitakin touhuja. Luon niille tilan ja järjestän ajan.
Teen omia juttujani ja saatan ajatella omiani. Olen silti saatavilla. Luen lapsille iltasadun. Kyselen kuulumiset. Vastaan, kun kysytään, mutta en alituiseen aktivoi ja hankkiudu vuorovaikutukseen. Olen läsnä, turvallinen ja yleensä suht rauhallinen aikuinen, jonka syliin voi tulla silloinkin kun olen uppoutunut lukemaan Knausgårdia.
Olen kuulolla lasten asioista ja mielialoista ja terästäydyn, jos huomaan aihetta. Mutta en koko ajan skannaa ja monitoroi heitä. Olen lukenut vähän tästä tämän ajan ”intensiivisestä vanhemmuudesta” ja sen oletuksista ja edellytyksistä. En vain ajattele itse niin, että minun pitäisi olla sellainen.
Rauhaa äidit ja isät, ootte just hyviä omanlaisinanne. Kun puuhailette arjessa asioita, joista teille tulee onnellinen olo, olette varmasti parhaimmillanne myös vanhempina. Pois turha huono omatunto. Jätetään se tilanteisiin, jossa oikeasti joku tekee väärin lasta kohtaan.
Emmi Nuorgam
Sillä samaisella iltakävelyllä pohdin Lauralle ääneen myös sitä, että on aika ironista, että meikäläisillä on aikaa (ja varaa) miettiä tälläistä. Ei meillä oikeasti ole mitään hätää ja lapset voi hiton hyvin – nämä kelailut on todella etuoikeutetun porukan hommaa. Mutta silti sitä ei ihan aina voi omalle päälleen ja ajatuksilleen mitään.
Sanni
Ei voikaan aina. Ja siksi näistä ajatuksista ja tunteista onkin niin tärkeä puhua ääneen. Keskustella. Että yhä harvempi syyllistyisi turhasta. Näkisi hyvän ja kauniin ja tulisi entistä tasapainoisemmaksi vanhemmaksi. Koska se jos mikä on lastenkin etu, ei turhissa syyllisyydentunnoissa kieriskely.
Helmi
Aivan mielettömän fiksusti ja rakastettavasti sanottu, kiitos. Ja Emmille myös tekstistä.
Nämä on niin tuttuja keloja ja sitäkin olen miettinyt miten tärkeää on antaa lapselle esimerkkiä siitä että on hurjan tärkeää olla rehellinen itselleen ja muille siitä kuka ja millainen on, että jos nyt sattuu olemaan ihminen joka tarvitsee paljon aikaa vaikka vaan ajatella ja hengittää ihan yksin, se on ihan ok, että silti voi olla hyvä äiti ja ihminen, näyttää lapselle että jokaisella on oikeus olla oma itsensä, toki siis muita satuttamatta jne (miksi tämäkin pitää aina lisätä, huoh)
Sanni
Niinpä. Ja tämä myös siksi, että se lapsi ei elä kauaa yksinomaan perheensä piirissä, vaan sen elämään alkaa tulla muitakin ihmisiä; ystäviä, ehkä joskus seurustelukumppani, puoliso, ehkä omiakin lapsia… Ja silloin on arvokas asia, jos osaa tarvittaessa antaa toiselle tilaa, ja jos on hyvä olla myös yksinään. Ettei kaikki ole aina muiden ihmisten varassa.
Tai: Joskus lapsikin voi olla introvertti tai muuten omissa oloissaan viihtyvä. Osaako vanhempi tunnistaa sen ja antaa rauhaa, vaikka joku kasvatuspsykologi onkin sanonut, että pitää olla LÄSNÄ tai lapsi vahingoittuu? Osaako sen psykologin viestin suhteuttaa omaan elämänpiiriinsä ja kuunnella ennen kaikkea omiaan ja lapsensa tarpeita?
n
Mulle se höösääminen ja opiskelukaveriani lainaten ”paskakärpäsenä koko ajan vieressä pörrääminen” ei ole koskaan ollut luonnollista, ja olen siitä kipuiluni kipuillut ja aina välillä huomaan edelleen kritisoivani itseäni aiheesta (turhaan). En ole töissäkään mikään leikkijä enkä enää yritä sellaiseksi muuttuakaan. Voin rakentaa välillä legoilla, pelata lautapelejä, maistaa leikkiruokaa ja antaa askartelutarvikkeita vapaasti käyttöön, mutta en vain osaa enkä jaksa jatkuvasti olla siinä tilanteessa l ä s n ä (oon alkanut inhota koko ilmaisua). Ei se lattialla leikkiminen tee kenestäkään hyvää äitiä tai lastentarhanopettajaa, kyllä se rakentuu ihan muiden asioiden varaan.
Osansa myös saamelaisuudella, ei meillä kotona isä ole varmaan ikinä ihan pikkulapsiajan jälkeen leikkinyt meidän kanssa. Sen sijaan ollaan oltu matkassa vähän kaikkialla ja opittu siinä sivussa kalastamaan, metsästämään ja pakkaamaan omat reput. Ja saman haluan siirtää omille lapsilleni. Ei tähän ole koskaan kuulunut sellainen lasten ehdoilla meneminen vaan elämä on elämää ja lapset kuuluu siihen, ei niin että lapsiperhe on aina LAPSIperhe ja sit siellä on ne isi ja äiti joiden ainoa tehtävä on olla l ä s n ä.
AV
Tämä ajatus äidin parhaasta joka tehdään lapsen parhaaksi alkaa siis jo ihan raskausaikana. Erinäiset valistavat tahot ja oppaat toimivat tästä näkökulmasta. Raskaana olevan pitää syödä terveellisesti, ei omaksi parhaakseen niinkään vaan lasta ajatellen. (Huolimatta siitä, että sikiö ottaa tarvitsemansa ravintoaineet lähes joka tapauksessa, ja puutoksista kärsii nimenomaan se jonka sisällä lapsi kasvaa). Pitää harrastaa liikuntaa, koska se on syntymättömän lapsen ensimmäistä liikuntakasvatusta. Ei siis voi treenata ihan siksi että siitä tulee itselle hyvä olo ja pää pysyy kasassa ja tuntuu paremmalta, vaan siksi että ”palautuisi paremmin synnytyksestä” tai siksi että välttäisi raskausdiabeteksen joka voi vaikuttaa lapsenkin aineenvaihduntaan ja tulevaan terveyteen…
Eli raskaana oleva ja synnyttäjä jo opetetaan ajattelemaan, että omalla hyvinvoinnilla on vain välinearvo.
Sivuhuomautus: Jos mahdollista, voisi kiinnittää huomiota siihen että on myös muunsukupuolisia ja muita sukupuoleltaan moninaisia vanhempia. Äitiys- ja isyyskeskustelussa siis.