Kymmenen vuotta sitten luin kirjan, joka ei ehkä mullistanut koko maailmaani, mutta mullisti ajatteluni. Kirjan nimi oli Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan. Oletkin ehkä lukenut kirjan tai ainakin kuullut siitä? Lausahdus on Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Madeleine Albrightin, mutta kirjan muotoon sen pukivat ruotsalaiset ystävykset Liza Marklund ja Lotta Snickare.
Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan on hykerryttävän hauska ja toisaalta myös lamaannuttavan surullinen kuvaus siitä, miten tytöt ja pojat kasvatetaan pienestä lähtien naisiksi ja miehiksi. Siis erilaisiksi, eri tavalla käyttäytyviksi ja eri tavalla eteneviksi strereotypioiden toistajiksi. Kyse ei kuitenkaan ole kasvatusoppaasta tai uravalmennuksesta vaan enemmänkin muistutus siitä, että meillä on myös mahdollisuus valita paremmin.
Kirjan lukemisen aikoihin olin malliesimerkki oikeistofeminististä, joka ei usko rakenteisiin, vaan korostaa kaikessa toiminnassa yksilön täydellistä vapautta ja kaikkien tasa-arvoisia mahdollisuuksia edetä. Vastustin sukupuolikiintiöitä, inhosin naisverkostoja ja muistin joka välissä mainita, etten sitten todellakaan halua olla kiintiönainen.
Ei Snickaren ja Marklundin kirjan lukeminen ole tietenkään ainoa elämässäni tapahtunut asia. Kymmenessä vuodessa olen kasvanut, vanhentunut ja hankkinut erilaiset lasit, joiden läpi maailmaa tarkastelen. Siitä huolimatta kirjalla on ollut mullistava vaikutus elämääni.
Pamfletin lopussa on 16 Miinanraivaajaa eli konkreettista keinoa, jotka ymmärtämällä jokainen voi muuttaa yhteiskuntaa piirun verran parempaan suuntaan. Adoptoin noista ajatuksista monta. Kaikista tärkein keino oli Miinanraivaaja numero 1. Se oli ymmärrys siitä, että naiset ovat yhteiskunnassa edelleen alisteisessa asemassa ja me voimme valita kolme eri tapaa käsitellä epätasa-arvoa: olla näkemättä sitä (kuten minä oikeistofeministivuosinani), nähdä ja hyväksyä alisteisuus tai nähdä se ja kertoa sen olevan väärin. Kuten ehkä arvaattekin, valitsin viimeisen.
Naisten alisteisen aseman huomaaminen ja sen väittäminen vääräksi ei ole aina helpoin tapa toimia. Kymmenen vuotta sitten feminismi ei ollut yhtään niin muodikasta kuin se nyt on ja ajatusten kanssa oli aluksi melko yksin. Tuon suhtautumistavan valitseminen on kuitenkin avannut minulle sellaisia ovia, joita en koskaan olisi avannut ilman kirjan lukemista. Ja nyt pääsemme tämän kirjoituksen pihviin: naisten väliseen yhteistyöhön.
Valitsemalla tien, jonka tavoitteena on muutos, oli pakko ymmärtää, ettei muutosta saavuteta yksin. Kymmenessä vuodessa olen oivaltanut maailman muuttamisesta muutaman hyvin olennaisen asian ja ajattelin jakaa ne nyt myös teille. Aihe tuli nimittäin ajankohtaiseksi taas tällä viikolla, kun osallistuin Mothers in Business Tampereen Röyhkeyskouluun.
Tyttöjen välisestä ystävyydestä – eli et pärjää ilman verkostoja ja apua
1. Ensimmäinen oivallus on jo mainittu yhteistyö.
Maailmaa, yhteiskuntaa, työpaikkakulttuuria tai harrastustoimintaa ei muuteta yksin. Yhteistyön syntyminen edellyttää muutamaa asiaa, joista kenties tärkeimmät ovat verkostot ja naisten välinen solidaarisuus.
Kun mietin edellistä kymmentä vuotta, olen saavuttanut kaiken luomieni verkostojen ja toisten naisten tuella. Vaikka työurani alussa esimiehenäni toimi mies, sain työn nykyisen hyvän ystäväni Anun avulla. Hän näki minussa potentiaalia ja esitteli minut oikeille ihmisille. Sen jälkeen LinkedInissä minua on suositelleet pääasiassa naiskollegat, PING Helsinkiin minut bongasivat Inna ja Aku ja WOW Finlandiin mukaan pääsemisestä on kiittäminen Rosaa ja Paulinaa. TASAN -pamfletin kirjoittajaksi päädyin Jennin pyynnöstä ja Lilyn nimikkobloggaajaksi minut bongasi Julia. Ylen kolumnin tilasi Anna ja jokainen minua haastatellut toimittaja ja tutkija on ollut nainen. Nyt Visit Tampereen ja Kukkaisviikkojen unelmaduuneista on kiittäminen Riikkaa, Karoliinaa ja Nooraa.
Verkostojen luomisesta on ehkä pakko kirjoittaa oma erillinen postauksensa, mutta sanon nyt kuitenkin sen, että verkostoitumista ei tapahdu niin kauan, kun naisten välillä ei ole keskinäistä solidaarisuutta. Paras tapa torpata omat verkostoitumismahdollisuutensa on pitää yllä älyvapaita, naisvastaisia asenteita työpaikoilla tai harrastuksissa. Joka kerta, kun joku jossain kertoo tekevänsä ennemmin töitä miesten kuin naisten kanssa tai kutsuu naisvaltaisia työpaikkoja yhteistyökyvyttömiksi kanalaumoiksi, kuolee toisaalla yhteistyömahdollisuus.
2. Toinen oivallus liittyy solidaarisuuteen.
Sitä voisi kutsua myös avunannoksi ja suosittelukulttuuriksi, jossa ihminen uskaltaa riisua aseensa, luopua omasta statuksestaan ja auttaa naista mäessä. Urani ja etenemiseni työelämässä on perustunut verkostojen lisäksi siihen, että minua on kehuttu. Ja myös toisinpäin: että minä olen kehunut.
Toisen naisen kehuminen ei koskaan ole itseltä pois. Toistan: toisen kehuminen ei koskaan ole itseltä pois. Eteneminen uralla, harrastuksissa tai työpaikalla perustuu siihen, että joku näkee sinussa potentiaalia. Potentiaalin lisäksi auttaa, jos sinua pidetään kivana ja mukavana tyyppinä. Mukava ei ole mikään synonyymi kynnysmatolle eikä kivuutta mitata sillä, miten usein suostuu keittämään kahvit. Se on yksinkertaisesti tapa toimia siten, kuin toivoisi itsekin tulevan kohdelluksi. Ei mitään älytöntä ydinfysiikkaa. Ja jos kehuminen tuntuu aluksi vaikealta, niin aloita suosittelemalla. Suosittele pätevää naista aina kun se on mahdollista ja unohda kiintiökritiikki. Kiintiöt ovat keino saada esiin niitä ihmisiä, jotka muuten eivät pääse framille, ei suinkaan nimittää mihin tahansa tehtävään ketä vain.
Solidaarisuuteen liittyy tietysti myös se, ettei toisista naisista puhuta paskaa. Olisi hurskastelua väittää, etten muka koskaan sortuisi juoruiluun, mutta ihan tietoisesti pyrin siitä pois. Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin silloin ei kannata sanoa mitään. Ja tämä koskee yhtälailla niin lehtien palstoja, Twitteröintiä, kahvipöytäkeskustelua kuin Linnan Juhliakin. Itsensä ylentäminen toista alentamalla on alhaista, eikä todellakaan edesauta yhteistyötä tai muutosta.
3. Kolmas oivallus on rohkeus.
Tai röyhkeys, kuten Jenni Janakka sitä eilen nimitti. Rohkeus on tässä tapauksessa sitä, ettei omaa valtaa ja auktoriteettia luovuteta pois toimimalla siten, kuin naisilta perinteisesti on odotettu. Rohkeutta voi harjoitella pienin askelin: lopeta ensimmäisenä konditionaalin käyttäminen ja omien mielipiteidesi vähätteleminen. Olen tietoisesti opetellut ensin kirjoittamaan sähköpostit ja sitten oikolukemaan ne niin, että editoin jokaisen ”tämä on vaan mun mielipide” tai ”voitaisiin ehkä tehdä näin” -fraasin pois.
Kuulostaa oudolta, eikö vain? Ymmärrät kuitenkin mitä tarkoitan, kun ensimmäisen kerran isittelyn lopettamisen jälkeen saat kuulla olevasi hankala, joustamaton päällepäsmäri. Jos et usko, niin lue vaikka Martin R. Schneiderin kirjoitus siitä, mitä tapahtui kun hän alkoi allekirjoittaa sähköpostinsa Nicolena. Konditionaalin lisäksi myös hymiöt ovat oiva keino pehmentää omaa sanomaansa ja vaikuttaa naisellisen höpsöltä. Sen takia annan vain yhden neuvon: lopeta hymiöttely joka kerta, kun kerrot mielipiteesi. Yleisesti ottaen hymiöiden käyttö yritysviestinnässä olisi sekin kokonaan oman postauksensa aihe.
Rohkeutta voi myös opetella. Aloita opettelu löytöretkeilijä Pata Degermanin power hour -metodilla. Toisinsanoen merkitse kalenteriin jokaiselle päivälle yksi tunti, jolloin olet rohkea ja teet tai sanot asioita, jotka normaalisti hirvittävät. Jos tunti on liioittelua, niin aloita vartilla. Voimavartin aikana ehdit hoitaa sen yhden puhelun, joka roikkuu to do -listalla tai pyytää palkankorotusta, jota et ole saanut aikaiseksi. Kun vartti alkaa tuntua luontevalta, voi sen muuttaa puoleksi tunniksi ja edelleen tunniksi. Aika ei ole power hourin tärkein tekijä: tärkeintä on se, että uskallat sen aikana tehdä jotain sellaista, jota et muuten uskalla tehdä.
Toinen suosikkini on Ronja Salmen Rohkeusrotsi. Jos olet joskus nähnyt minut jossain puhumassa, on minulla ollut hyvin todennäköisesti Uhana Designin kukkabomber päällä. Rohkeusrotsi on se vaatekappale, joka päällä uskallat tehdä asioita ja joiden avulla ryhti kohonee. Ronjan Rohkeusrotsi on kuvitteellinen, hyvin leikattu ja täydellisesti istuva nahkatakki, minun rotsini ovat Uhanan vaatteet. Rohkeusrotsi saa olla vähän röyhkeä, pröystäilevä tai liioiteltu. Itselleni rohkeus on kaikista helpointa silloin, kun näytän rohkealta. Se antaa itsevarmuutta, jota muuten voi olla hankala kerätä.
PS. Sitten kun alat kehumaan muita, niin opettele samalla itsekin ottamaan kehut vastaan. Kaikista paras tapa ottaa kehu vastaan on sanoa ”Kiitos.” sen sijaan, että vähättelet itseäsi ja keksit heti kolme syytä, miksi et todellaan ole ansainnut kehuja. Ja hei, toisten kehumisen lisäksi sinun pitää opetella kehumaan myös itseäsi.
Mutta se on jo kokonaan eri tarina.
Kuva: Hanna-Leena Hämäläinen
Petra
Luin 14-vuotiaana kirjan joka mullisti mun ajattelutapani – Belinda Olssonin ja Linda Skuggen toimittama Pilluparvi. Suosittelen, jos et oo vielä lukenut. Olin jo ennen tuon lukemista tiennyt, enemmän tai vähemmän tietoisesti, että sukupuolet on samanarvoisia ja pystyy ihan samoihin asioihin, mutta tuo kirja esitteli mut ekaa kertaa sanalle ”feministi”. Sen lukemisen jälkeen aloin kutsua itseäni feministiksi, ja ei, 12 vuotta sitten se ei ollut lainkaan niin suosittua kun nykyään 😀 (ainakin lukiossa mua pidettiin tämän takia miehiä vihaavana lesbona.)
Oon niin samaa mieltä kaikesta tässä postauksessa. Kehumiseen liittyen haluaisin lisätä, että myöskään toisen kiittäminen ei ole koskaan itseltä pois, ja kiittää kannattaa aina kun sille on aihetta. Tää kuulostaa niin itsestäänselvyydeltä että vähän naurattaa. Tietysti jos joku suosittelee sua tiettyyn työpaikkaan, osaat olla kiitollinen ja osoittaa sen, mutta ihan semmosista ns. perusjutuista pitäisi myös kiitellä useammin. Aloin itse kiinnittää tähän huomiota pari vuotta sitten erään elokuvan kuvauksissa, kun meidän apulaisohjaaja kertoi kiittävänsä työryhmän jäseniä aina kun siihen oli syy, vaikka se olisi ihan pienikin – esim. apulaisohjaaja ei ehtinyt hakea kahvia itselleen, vein hänelle kahvin, hän kiitti mua. Tai valaisija tuli omatoimisesti sanomaan apulaisohjaajalle kauanko valolla vielä menee settauksessa, appari kiitti valaisijaa. Kiireisenä kuvauspäivänä ei toisinaan kauheasti ehdi huomioida muita, varsinkin tommosten asioiden huomioiminen jää taka-alalle. Meidän apulaisohjaaja tietoisesti kiinnitti siihen huomiota, ja toi toiminnallaan parempaa fiilistä kuvauksiin. Siitä lähtien oon itse koittanut muistaa kiittää useammin, aina kun joku antaa siihen aihetta.
Niin ja rohkeuteen liittyen – sen lisäksi että oon opetellut tietoisesti jättämään isittelyn pois sähköposteista, oon alkanut opetella siihen etten aloita lauseitani ”anteeks mutta”. Tajusin, myöskin pari vuotta sitten, miten monesti alotan puheenvuoroni pyytämällä anteeksi, ja siinä ei oo mitään järkeä 😀 ei mulla ole mitään anteeksipyydettävää! Paitsi tietysti silloin kun oikeasti teen/sanon jotain pahasti, loukkaan tai satutan jotakuta tms. Silloin tiedän ja osaan olla pahoillani. Mutta jos aion vaan sanoa ”mun mielestä La La Land oli parempi leffa kuin Moonlight”, niin herrajumala ei mun tarvitse sitä anteeksi pyytää.
Emmi Nuorgam
Joo olen lukenut Pilluparven, sekin löytyy mun hyllystä! Ja myös yksi hyvä on vielä Pimppini on valloillaan – se tosin käsittelee aihetta seksuaalisuuden ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden kautta.
Kehuista ja kiitoksista tuli vielä mieleeni, että aloitin yhdessä työyhteisössä kehumistavan. Eli jokainen viikkopalaveri aloitettiin kehumalla toisia ja kiittämällä jostain, mitä toinen on edellisen viikon aikana tehnyt tai sanonut. Siitä tuli myös todella hyvä mieli! ?
Riitta
”Konditionaalin lisäksi myös hymiöt ovat oiva keino pehmentää omaa sanomaansa ja vaikuttaa naisellisen höpsöltä. Sen takia annan vain yhden neuvon: lopeta hymiöttely joka kerta, kun kerrot mielipiteesi.”
Hyvä teksti, ajattelemisen aihetta! Edellä lainattua jäin miettimään – eikö tämä ole ristiriidassa sen kanssa, mitä juuri kirjoitit? Eli ”lakkaa käyttäytymästä kuin nainen, koska naiset ovat höpsötteleviä pehmoja ja sillä ei pääse mihinkään”? Näkemyksesi hymiöiden käytöstä olisi kyllä mielenkiintoinen; nekin ovat persoona- eikä sukupuolikysymys. Yhtä lailla olen nähnyt miestenkin niitä käyttävän yritysviestinnässä. Keneltä hymy ja lämpö on pois?
Emmi Nuorgam
Ei tietenkään hymy ja lämpö ole keneltäkään pois. Olen kuitenkin huomannut, että joillain ihmisillä on tapana lisätä viesteihinsä lukuisia hymiöitä aina silloin, kun kertovat mielipiteensä. Yleensä niitä vielä höystetään ”Anteeksi nyt kun sanon–” -tyylisillä viesteillä, eivätkä kumpikaan ole minusta merkki itsevarmuudesta.
Anne
Kiitos kirjoituksesta, ja tuo ”hymiöiden käyttö yritysviestinnässä” olisikin kyllä kiinnostava postausaihe, joten jään mielenkiinnolla odottamaan tätä! 🙂