Juuri saamamme tiedon mukaan elämä ei lopu Prisman parkkihalliin

Huoh. Siis oikeasti. HUOOOH.

Luitteko eilen Suomenmaan pääkirjoituksen? En suosittelisi lukemaan, ellette ymmärtäisi paremmin mistä tässä omassa kirjoituksessani on kyse. Otsikko kuuluu ”Syntyvyys ei taida kohentua ennen kuin tavallisesta perhe-elämästä tulee yhtä ihailtua kuin sitou­tu­mis­kam­moi­sesta bile­tys­muo­dis­takin” ja sisältö on aivan yhtä oivaltavaa kuin otsikkokin.

En ole ihan varma, että kumpaa teksti aliarvioi enemmän: lapsiperheitä vai vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä? Jopa Keskustan äänenkannattajaksi kirjoitus on harvinaisen ummehtunut.  Vaikka Minja pelasi jo oivallisen lisääntymisbingon, ajattelin vääntää vielä vähän ratakiskoa. Ei nimittäin ole olemassa mitään ”tavallista perhe-elämää”.

Mietin jo viime syksyn perhebarometrikeskustelun aikaan, että miksi mediassa esitetään perhe-elämästä lähes poikkeuksetta se tylsin puoli? Miksi aina muistetaan mainita vastuu, oman elämän päättyminen ja vapauden menestys? Ei yksikään työpaikka mainosta itseään joustamattomana, läpeensä byrokraattisena ja helvetin tylsänä toimistona, mutta vanhemmuudesta ja perhe-elämästä kerrotaan kyllä ensimmäisenä sen huonot puolet.

Näin tekee myös Suomenmaa. Matkustaminen, oman itsensä toteuttaminen ja hauskanpito ovat asioita, jotka kuuluvat vain ”bilettäjäsinkuille”. Vanhemmille sen sijaan kuuluu lasten pitäminen kodin hoivissa (……) ja se iänikuinen vastuu. Hoivasta ja pikkulapsiajasta toivotaan jonkinlaista uutta ”hyvän elämän mallia” ja asennemuutostalkoisiin kutsutaan kaikki nuoret aikuiset.

Mistä alottaisin?

Ensinnäkään lapset eivät voi olla mikään hyvän elämän malli. Itseasiassa lasten saaminen vain siksi, että se on minkä tahansa aviisin päätoimittajan mielestä oikein, on ihan älytön ajatus. Siksi en yritä kääntää kenenkään päätä ja puhua ympäri lisääntymään väkisin. Sen sijaan ajattelin kertoa shokkipaljastuksen niille, jotka ehkä haluaisivat lapsia, mutta pelkäävät farmariautoa ja automarketteja: elämä ei lopu lasten saamiseen.

Päinvastoin, toisinaan se voi jopa alkaa vasta sen jälkeen. Esimerkiksi aviomieheni on täysin vakuuttunut siitä, että lapset ovat parasta mitä hänelle on koskaan tapahtunut.

Tietysti lapsien syntyminen on ihan valtava elämänmuutos ja varsinkin vauvavaihe voi olla superrankkaa. On kuitenkin maailman lohdullisinta tajuta, että mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä ihanammaksi elämä näiden kanssa muuttuu. Elämä, se perhe-elämäkään, ei ole vain ainaista takilointia ja kurahousuja, vaan myös mainioita keskusteluja ja ihan jatkuvaa oppimista – sekä lapsilla että vanhemmilla.

Vauva-ajan suvantovaiheen jälkeen on ollut häkellyttävää tajuta, miten paljon elämä on muuttunut.

Myönnän, että hetkellisesti olin valmis heittämään kaiken toivoni ja ajattelin, etten koskaan enää tee mitään kiinnostavaa. Olin onnekseni todella väärässä. Työorientoitunut minäni on herännyt horroksesta ja yritykselläni sujuu nyt paremmin kuin koskaan. Saattaa jopa olla, etten olisi heittäytynyt yrittäjäksi ilman lapsia ja perhevapaita, jotka pakottivat kasaamaan oman identiteetin uusiksi ja löytämään itsestä sellaisia puolia, joita ennen en ollut tiennyt olevan olemassakaan. Sitäpaitsi yksinyrittäjyys ja pienet lapset on loistava yhdistelmä: vapaus suunnitella ja rakentaa omat työpäivät niin kuin itse haluaa.

Enää en edes ajattele joutuvani luopumaan paljosta.

Oli aika, kun vanhemmuus tuntui taakalta ja kaiken hauskan loppumiselta, mutta sekin vaihe on onneksi takanapäin. 4- ja 5-vuotiaat lapset eivät enää tarvitse vanhempiaan joka käänteessä, joten elämässä on taas treffi-iltoja, viikonloppulomia, matkustamista ja aikaa ystävien kanssa. Siis niitä asioita, joista luopuminen joskus tuntui kaikista traagisimmalta. Näin jälkikäteen ajateltuna pelko siitä, että kaikki kiva loppuu, tuntuu jopa vähän hölmöltä. Ei elämä lopu uuteen harrastukseen, ystävyyteen tai työsuhteeseen, miksi se loppuisi vanhemmuuteenkaan?

Enkä muuten vieläkään osaa ajatella olevani ensisijaisesti äiti, vaan ajattelen äitiyden olevan osa minua. Joskus mietin, että olenko menettänyt jotain, kun en ole koskaan ehtinyt potea vauvakuumetta tai puntaroida lasten hankkimisen plussia ja miinuksia, muuta nyt olen melko varma, että en todellakaan. Lasten yllätyshenkinen putkahtaminen meidän elämään on varmasti ollut ihan hirvittävän onnellinen sattumus: en ollut juurikaan ehtinyt asettaa omalle vanhemmuudelle pitkäntähtäimen suunnitelmia tai ajatella elämääni äitinä. Nyt osaan jo suhtautua vanhemmuteen kuten kaikkeen muuhunkin: aina välillä vituttaa, mutta kyllä asioilla on tapana järjestyä.

Yhdestä asiasta olen Suomenmaan pääkirjoituksen kanssa samaa mieltä. Nimittäin siitä, että malli ”hyvästä elämästä” voisi muuttua. Hyvää elämää voisi tästä eteenpäin olla sellainen elämä, jossa jokainen tuntee olevansa merkityksellinen ja tärkeä. Olisi mahtavaa, että jokainen saisi toteuttaa itselleen tärkeitä asioita töissä ja kotona ja meillä olisi vain perheitä. Ei lapsiperheitä, ei sinkkuperheitä, vaan perheitä, joissa kaikissa on omanlaisensa kokoonpano onnellisia ihmisiä. (Enkä nyt sano siitä kotihoidon autuaaksi tekevästä vaikutuksesta mitään, vaikka mieleni ihan tositositosipaljon tekisi. Se olkoon ihan eri jutun juuri.)

PS. Se Prismakin ihan oikeasti on mainettaan parempi. Jos farmariauto ahdistaa, niin sinne voi myös pyöräillä, eikä kukaan aseella uhaten pakota ostamaan kymmentä litraa maitoa.