Mihin aikuinen tarvitsee esikuvia?

Tuttavapiirissäni on tapana sanoa, että joku teki ronjasalmet. Ronja Salmi on henkilö, jota moni oman alani freelancereista ja yrittäjistä kadehtii ja ihailee niin paljon, että meinaa itku tulla. Ulkopuolisen silmin Ronja Salmi on jotain sellaista, jonka ympärillä kaikki muuttuu kosketuksesta kullaksi. Hän on 25-vuotiaana saavuttanut asioita, joita suurin osa meistä ei saavuta koko elämänsä aikana ja se tekee usein oman uran ajattelemisesta kiusallisen merkityksetöntä.

Viimeisin Ronjan uran merkkipaalu on eilen alkanut talk show -tyylinen ohjelma nimeltään ”Mitä mietit, Ronja Salmi?”. Lehtijutuissa ohjelmaa on kutsuttu nuorten, perheettömien aikuisten ajatuksia käsitteleväksi tv-ohjelmaksi, mutta eilisen jaksoin perusteella sanoisin sen kyllä resonoivan myös tälläisen perheellisen kolmekymppisen ihmisen elämässä. Aloitusjakso käsitteli nimittäin riittämättömyyden tunteita niin henkilökohtaisella tasolla kuin työelämässäkin.

Ja onhan se aina kiinnostavaa, kun omia ennakkoluuloja murretaan. Niin kävi myös eilen.

Jo ensimmäisten minuuttien aikana kävi ilmi, ettei Ronja Salmi olekaan täydellinen. Myös hän unohtelee asioita, jättää töitä tekemättä, tuntee olevansa huono puoliso ja tytär, tekee liikaa asioita jotka eivät kehitä, venyttelee turhan vähän ja mokailee usein.

Laitoin jo illalla Ronjalle viestiä, että olen superiloinen tuosta rehellisyydestä. Oma riittämättömyys tuntuu usein musertavalta juuri siksi, että niin helposti lipsahtaa ajattelemaan olevansa maailman ainoa. Myös Ronjan eilinen Facebook-päivitys tuntui vallankumoukselliselta: edes hän ei ole tehnyt ohjelmaa yksin, vaan todella laajan tekijä- ja käsikirjoitustiimin kanssa. Päivityksen lukeminen oli vähintään yhtä mindblown kuin Maria Veitolan instapostaus muutama viikko sitten. Jopa superammattilaiset tarvitsevat itselleen tiimin, jonka kanssa tehdä töitä. Kaikkea ei tarvitsekaan tehdä yksin!

Monta vuotta nimittäin uskottelin itselleni, että pärjään vallan hyvin itsekseni. Etten tarvitse esikuvia tai muita ihmisiä, vaan olen Itsenäinen Aikuinen Nainen. Sittemmin olen tajunnut, että ajatus on älytön. Tarvitsen edelleen esikuvia ja ihmisiä, joihin samaistua. Vaikka Hesarissa viime viikolla muuta vihjailtiin, niin #bosslady -ilmiö tai mikään muu inspiroivia naisia esiinnostava kampanja ei ole turhanpäivinen. Saati sitten sietämätön.

Sen vuoksi lähdin myös mukaan kirjoittamaan kirjaa lasikattoja murtaneista ja yhteiskuntaa muovanneista naisista.

Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) on kirja maailmaa muokanneista tytöistä ja naisista. Sellaisista suurnaisista kuin Minna Canth tai Tarja Halonen, mutta myös ihan tavallisista ihmisistä, jotka ovat valinneet toisin. Ja se on oikeastaan syy sille, että edes lähdin mukaan kirjaan.

Lapsena ajattelin, että kaikkien kavereideni isät laittavat ruokaa ja pesevät pyykkiä. Meidän perheessä äiti oli se, joka teki uraa ja isä se, joka hoiti lapset ja kodin. En pitänyt sitä yhtään outona, ennen kuin tulin itse äidiksi. Yhtäkkiä olinkin tilanteessa, jossa minulta odotettiin sukupuoleni vuoksi enemmän. Isä sai neuvolassa palkinnon joka kerta kun vaihtoi vaipan ja äitiä kohdeltiin päävastuullisena lapsen hoivaajana. Kun äitini vähän aika sitten sanoi miettineensä jo ysärillä, että tekeekö hän nyt elämästä tarpeettoman vaikeaa, kun jaksaa kerta toisensa jälkeen jankuttaa meille lapsille tasa-arvosta, yhdenvertaisuudesta ja oman tien löytämisestä, vastasin empimättä, että et todellakaan. 30 vuodessa tapahtunut muutos on ollut hiiidaaaastaaaaa.

Oikeastaan tyttöjen sankaritarinakirjakin olisi pitänyt kirjoittaa jo 30 vuotta sitten. Tai ainakin viisi. Nyt meidän pitäisi kirjoittaa kirja pojille, jotka haluavat pukeutua mekkoon tai harrastaa ratsastusta. Ahtaista sukupuolirooleista ja odotuksista kärsivät ihan kaikki sukupuolet, eikä vastentahtoinen sopeutuminen valmiiseen muottiin ole kenenkään etu. Mutta ennen kuin me voimme kirjoittaa kirjan pojille, pitää meidän kirjoittaa kirja tytöille. Niin kauan, kun pojat ovat aktiivisia toimijoita ja tytöt vuorosanattomia objekteja, on meidän vanhempien ja aikuisten tehtävä varmistaa, että tytötkin saavat esikuvia.

Tänään julkaistiin myös Aamulehden artikkeli, jossa puhun prinsessoista, kirjallisuudesta, roolimalleista ja esikuvista. Se kirjoitus on ihan helvetin hyvä ja toivon tosi paljon, että luet jutun. Otsikko on aika raflaava, mutta toisaalta ihan tottakin: tuskin olisin tässä ilman kaikkea sitä huorittelua, väkivaltafantasioita ja paskaa kohtelua, jota netissä olen saanut osakseni.

Tämän jutun kansikuvana on muuten ihana, ihana Alma. Kuva on Mira Malliuksen tekemä ja kuten ehkä arvasitkin, niin myös Alma on mukana kirjassa. Alman tai muiden kirjan sankarien kuvan voi tilata Mesenaatin kautta ja samalla rahoittaa meidän kirjoitustyötä. Tekisin tämän myös ilman palkkaa, mutta toki jokainen lahjoitus tuo hiukan avokadoa myös meidän perheen leipien päälle. Mesenaatin kautta voi tilata myös esimerkiksi kirjapaketin päiväkotiin tai kouluun. Mikä ihana tapa kertoa lapsille itsevarmuudesta, oman polun löytämisestä ja unelmoinnin tärkeydestä!

Mutta siis niin, Aamulehti. Lue tämä juttu!