Iltaisin muutun ihmispaskaksi

Joskus ei vaan yksinkertaisesti enää jaksa. Ei hakea vettä, ei metsästää hirviöitä, ei laulaa iltalauluja, ei laskea lampaita, ei mitään. Vaikka kuinka tietää, että nyt minun pitäisi olla tässä se aikuinen ja se, joka jaksaa loputtomasti keskustella ja perustella, silti kärsivällisyys loppuu. Kyyneleet kirvelevät silmissä, ääni nousee vähän liian korkeaksi ja pyynnöt muuttuvat käskyiksi.

Yleensä se joskus on iltaisin.

Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä paremmin ne alkavat tajuta, että vallitseva olotila ei ole se ainut mahdollinen. Sen sijaan, että istuu iltapalapöydässä, voisi olla ulkona tai uimassa. Leikkiä, katsoa telkkaria, mennä mummulaan tai suoraan nukkumaan. Maailma alkaa olla täynnä mahdollisuuksia, joista se äidin tarjoama vaihtoehto on kaikista tyhmin. Eikä sitä todellakaan pelätä kertoa.

Työhöni kuuluu todella paljon ihmisten ymmärtämistä. Nyökyttelyä, samaa mieltä olemista, rakentavaa keskustelua ja jatkuvaa dialogia. Ihmiset somessa ja livenä odottavat olevansa maailman tärkeimpiä, haluavat vastauksen asap ja odottavat, että juuri heidän asiansa etenee mahdollisimman pian. Aamuisin jaksan sitä mainiosti. Mutta mitä pidemmälle päivä kuluu, sitä tyhjemmät empatiavarastoni ovat.

Se on aika paskaa siihen nähden, että iltaisin niitä tarvittaisiin kaikista eniten.

Rakastan lasteni kanssa keskustelua, ne ovat maailman mainioimpia tyyppejä! Useimmiten kysymykset ovat kiinnostavia ja on kiva yhdessä googlettaa, että miten iso aurinko oikeastaan onkaan. Mutta sitten tulee niitä hetkiä, kun haluaisi vaan olla hiljaa.

Niitä, joissa jokainen kiukkukohtaus tuntuu henkilökohtaiselta vittuilulta. Tekisi mieli huutaa takaisin, että itte oot tyhmä ja karjua, että ennen teitä sain olla edes joskus rauhassa. Kaikista pahinta on saada itsensä kiinni miettimästä, että ehkä niillä vanhoilla sananlaskuilla onkin vinha perä ja mitäs jos vitsan säästäminen oikeasti onkin lapsensa vihaamista. Helpompaa se varmaan ainakin olisi kun tunteita – lapsen tai omia – ei edes yrittäisi käsitellä vaan hakisi risun heti, kun oma otsasuoni alkaa tykyttää.

On inhottavaa tietää olevansa kohtuuton tai vaativansa lapsilta liikaa. Samaan aikaan on inhottavaa tietää vaativansa itseltäänkin liikaa. Puolison reissuviikkoina yritän olla samaan aikaan kumpikin vanhempi ja antaa extrahuomiota, extrarakkautta ja extraymmärrystä. Kaksinkertainen ymmärrys kuluttaa kaksinkertaisesti voimavaroja ja jokainen, myös ne hyvällä tarkoitetut, kasvatusohje saa itkun pärskähtelemään vain entistä räkäisempänä.

On kuitenkin helpottavaa tietää, että tässäkään veneessä ei ole yksin. Että meitä on muitakin ja tämä(kin) tunne on ihan inhimillinen. Kun oma kantokyky alkaa olla ihan lopussa, on parasta, kun on ystäviä, jotka sanovat, että hei, mää tiedän miltä susta tuntuu, toi on ihan paskaa. Hetken piehtaroinnin jälkeen sitä nimittäin jaksaa paljon paremmin hakea vielä sen seitsemännensadan mukillisen vettä.