Vähintään yhtä tärkeää, kuin pyytää anteeksi, on antaa anteeksi

Olen tällä viikolla lukenut hirveän määrän erilaisia oivalluksia teini-ikään, nuoruuteen ja aikuisuuteen liittyen. Osa on ollut koskettavia, osa naiiveja, osa käytännönläheisiä. Olen pääni puhki miettinyt, mitä itse haluaisin sanoa nuorelle itselleni, enkä ole keksinyt mitään.

Teini-ikä ja nuoruus oli huumaavan ihanaa. Tietenkään kaikki ei aina mennyt niin kuin halusin, mutta siitä huolimatta ikävöin sitä kaikkivoipaisuuden ja kuolemattomuuden tunnetta, joka koko nuoruuttani leimasi. Osasin kaiken, tiesin kaiken ja olin varma, että kaikki järjestyy. Ehkä siksi vanhemmuuteen liittyvä epävarmuus olikin niin musertavaa. En ollut tottunut siihen, etten tiedä mitä seuraavaksi kuuluu tehdä. Yhtäkkiä olinkin avuton ja eksyksissä, vaikka äidiksi tulon piti olla maailman luonnollisin asia. Jos minulta kysytään, se oli kaukana siitä.

Siksi ajattelin, etten osaisi sanoa nuorelle minälleni mitään sellaista, mitä en olisi jo silloin tiennyt.

Tänään viikatessani lakanoita pyykkinarulle se kuitenkin iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ihan yhtäkkiä tajusin, että olin vähällä menettää elämästäni yhden sen tärkeimmistä ihmisistä, koska en osannut pyytää anteeksi.

Yli kymmenen vuotta sitten tapasin ihmisen, joka jo ensitapaamisella tuntui siskolta. Hän oli hauska, uskomattoman älykäs, empaattinen, rohkea ja määrätietoinen. Ihminen, jota ihailin ihan valtavan paljon. Meistä tuli nopeasti erottamattomia ja muutamassa vuodessa koko elämämme kietoutuivat yhteen. Yhteiselomme oli ihan valtavan intensiivistä ja siihen liittyvät yhteenkuuluvuudentunteet koko maailman kokoisia.

Sitten tapahtui jotain. Asioita jäikin kertomatta ja tunteita sanoittamatta. Väärinkäsitykset seurasivat toisiaan ja yhtäkkiä elämämme repeytyivät irti toisistaan. Oli helpompi päästää irti ja alkaa vihata. Aina löytyisi uusia ihmisiä, en minä tarvitse tuota ihmistä elämääni, ajattelimme.

Vaikka me molemmat suljimme toisemme pois elämistämme, ei siteemme koskaan lopullisesti katkennut.

Koko viime talven näin unta ystävästäni ja siitä, että päästäisimme irti kaikesta paskasta, jota vuosien varrella keräsimme suhdettamme kuormittamaan.

Lopulta muutama viikko sitten olimme molemmat kasvaneet riittävästi pyytääksemme anteeksi.

Jännitin kohtaamistamme ihan valtavan paljon. Mitäs jos me olisimmekin ihan eri ihmisiä, mitä jos emme sittenkään pitäisi toisistamme?

Pelko oli turha. Ystäväni oli edelleen se sama ihminen, johon joskus hullaannuin. Hänen halaamisensa tuntui siltä, kun olisi tullut kotiin ja yhteiset kyyneleet sitruunasorbetin päälle olivat terapeuttisempia kuin mikään pitkään aikaan. Moni asia sai merkityksen ja palasten loksahtaminen kohdalleen auttoi ymmärtämään myös itseä paljon paremmin.

Kun perjantaina istuimme yhteisen viinipullon äärellä ensimmäistä kertaa seitsemään (???!!) vuoteen, muistin, miksi rakastin tuota ihmistä. Hänen rehellisyytensä, kykynsä pukea tunteita sanoiksi ja kertoa tarinoita on niin häkellyttävä, että vuoron perään ulvoin naurusta ja pyyhin kyyneleitä silmäkulmista.

Kotimatkalla junassa istuessani mietin, miten pienestä oli kiinni, että olisin menettänyt kaiken sen loppuelämäkseni. Ehkä se onkin tärkein oppini nuorelle (ja vanhalle itselleni): vähintään yhtä tärkeää, kuin pyytää anteeksi, on antaa anteeksi.