Nämä saattavat olla jäähyväiset

Joskus, kun on oikein kauan yrittänyt korjata jotain, saattaa havahtua siihen, ettei yritä enää siksi, että haluaa, vaan siksi, että täytyy. Siksi, että joku muu odottaa sitä tai pahimmassa tapauksessa siksi, että kuvittelee jonkun muun odottavan sitä. 

Hassua ajatella, että yli kymmenvuotias blogini on vanhempi kuin parisuhteeni tai lapseni. Monelle elämäni tärkeälle ihmiselle se on ollut olemassa aina, enkä itsekään muista aikaa, etten olisi blogannut. Muistan paremmin ne ajat, kun halusin jakaa teidän kanssa kaiken. Miten huumaavalta tuntui ensimmäistä kertaa tajuta, että blogiani lukee joku muukin kuin äiti ja miten ihanaa oli, kun tuli kadulla ensimmäistä kertaa tunnistetuksi.

Ilman blogia en olisi minä. En olisi selvinnyt vauvavuosista ilman teiltä saamaani vertaistukea. Tiesin, että aina kun öisin itkin ja purin puhelimen valossa pahaa oloani, oli ruudun ääressä joku toinen, joka voi yhtä pahoin. Synnytysmasennuksen käsitteleminen julkisesti teki siitä hyväksytymmän ja todellisemman oloista. Oli sanoinkuvaamattoman tärkeää kokea olevansa arvokas ja kokonainen ihminen, vaikka kotona oleminen oli yhtä helvettiä ja tuntui siltä, ettei kukaan muu ole yhtä epäonnistunut ja huono äiti. En tiedä onko hyvä vai huono asia, että teitä yhtäkkiä olikin tuhansia, enkä todella ollut ainoa.

Pitkään teksteilläni oli tarkoitus. Pitkään minulla oli jotain, mikä ansaitsi tulla kerrotuksi ja mikä oli aidosti tärkeää. Valmennuksissani kysyn aina, että mitä ihmiset jäisivät kaipaamaan, jos lopettaisit viestinnän kokonaan? Monta vuotta osasin itsekin vastata tähän. Minulla oli erilainen tapa olla äiti ja kyky puhua heikkouksistani niin, että ne tuntuivat monista helpottavan tutuilta.

Olen tehnyt tätä eroa jo pitkään, mutta tuntenut olevani teille jotain velkaa. Kiitollisuutta ainakin, mutta jotain muutakin. Kehut ovat alkaneet tuntua kuristavilta ja saamani huomio vaivaannuttavalta. Olen odotellut inspiraatiota ja miettinyt pääni puhki, että mistä vielä kirjoittaisin. Arvostan teitä ihan liikaa, että kirjoittaisin mitään merkityksetöntä. Enkä siedä ajatusta siitä, että muuttuisin ihmiseksi, joka päästää itsensä tai lukijansa liian helpolla.

Saattaa olla, että olen itselleni liian ankara, mutta olkoot sitten niin. Tämä on nimittäin viimeinen blogipostaukseni. Ja kuten kaikki muutkin itseään täynnä olevat eläköityvät taiteilijat, myös minä ajattelin muistella hetken vanhoja. On nimittäin käynyt niin onnellisesti, että blogi on tuonut elämääni ihmisiä, joita ilman en enää haluaisi elää.

Ensinnäkin Päivi. Rakas, rakas, Päivi, jota ihailen yrittäjänä ja äitinä ihan hirveän paljon. Aina kun en tiedä mitä tekisin lasteni tai itseni kanssa, osaa hän lausua oikeat sanat ja saa minut uskomaan, että olen sittenkin ihan riittävän hyvä. Jos osaan olla edes puoliksi yhtä hyvä, oikeudenmukainen, reilu ja rakastava äiti kuin Whatsappinen, olen onnistunut vanhempana.

Ja tietysti Janica. Pyörryttävän älykäs, hauska ja teräväsanainen Janica B, joka onneksi ilmestyi kommenttikenttääni kirjoittamaan novellin muotoon puettuja kommenttejaan. Janica oli yksi ensimmäisistä ihmisistä, joille uskalsin sanoa, että nyt en saatana soikoon jaksa enää, ja joka ymmärsi aina. Joka ei tarjonnut lääkkeeksi puolivillaista mindfullnessia tai selfhelppiä vaan pullon shampanjaa ja olkapään, jota vasten purkaa kaikki, mikä maailmassa on paskaa.

Laura, naapurini, parantajani ja ystäväni, jonka seurassa ei koskaan tarvitse hävetä. Mikään asia ei ole niin kipeä tai nolo, etteikö siitä voisi puhua Lauran kanssa. Laura väittää olevansa Hervannasta, mutta olen varma, että oikeasti hän on Antiikin Kreikasta. Kenen tahansa muun sanomana Lauran lausumat asiat kuulostaisivat humalaiselta Juhana Helmenkalastajalta, mutta hän voi sanoa kirjoittavansa blogia ihmisyydestä, eikä se ole edes etäisesti huvittavaa.

Ja sitten on tietysti Raisa, joka on ainoa maailman ihminen, joka voi puhua tauotta ja jonka jutuista en silti koskaan saa tarpeekseni, Tiia, joka ei koskaan kieltäydy ruuasta, viinistä tai ysäripopin tanssimisesta ja Eino, joka pitää huolta siitä, että tiedän kaikki blogijuorut myös ihmisistä, joita en tunne. Ja kymmeniä muita ihmisiä, jotka ovat palauttaneet uskoni siihen, että aikuisenakin voi saada ystäviä.

Näiden ihmisten vuoksi sinnittelin näinkin pitkään ja yritin puhua itsestäni bloggaajana. Mutta sitten tajusin, että ehkä he eivät ystävinäni ole kiinnostuneita julkaisuaikatauluista, vaan enemmänkin minusta. Ja toivon teidän suhtautuvan samoin.

Sitäpaitsi en minä tätä influenssointia mihinkään lopeta, vaan jaan uskomattoman mielenkiintoista elämääni pyykinpesun ihmeellisessä maailmassa esimerkiksi Instagramissa, tämä blogi vaan lakkaa päivittymästä.

Eino eilen kysyi, että onko oloni nyt valaistunut tai huojentunut, mutta ei se kyllä ole. Ehkä päällimmäisin tunne on pettymys ja suru, sillä en koskaan pitänyt itseäni ihmisenä, jonka sanavarasto voisi ehtyä. Niin kuitenkin kävi.

Ehkä teen naikkarit ja palaan 15 vuoden päästä lavoille, ehkä en.

Kiitos että olitte mukana. Kiitos jokaisesta kommentista, väittelystä, riidasta ja kohusta. Kasvoin aikuiseksi teidän kanssa, enkä voisi olla siitä onnellisempi. Nyt laittaisin tähän jonkun herkistelybiisin, mutta en ole sellaisessa ihan hirveän hyvä. Kyllä te tiedätte ilmankin.