Elämäni oli vielä viime viikolla hirvittävän helppoa. Kuljin markettien käytäville kasattujen suklaakalenterikasojen ohi helpottuneena siitä, ettei minun tänä vuonna tarvitsisi osallistua moiseen humpuukiin. Ajattelin, että kalenterivouhotus, tonttujen paketit ja joulupukin kirjeet olivat omaa keksintöäni, eivätkä lapset osaisi kaivata mitään näistä. Tänä vuonna me emme osallistuisi tähän kulutushysteriaan.
No, vähänpä tiesin. Itseasiassa vähän hävettää, miten ylimalkaan suhtauduin päivähoitokavereihin ja lasteni muistiin. Viisi päivää ennen kuun vaihtumista toinen lapsista ohimennen mainitsi, että lauantaina on muuten ensimmäinen päivä joulukuuta ja silloin saa avata kalenterin ensimmäisen luukun.
Luontoni ei silti antanut periksi ostaa halpoja suklaakalentereita vaan päätin askarrella kalenterin itse. Lapsena kadehdin kaikkia niitä kavereitani, joiden äidit eivät käyneet töissä ja jaksoivat leipoa pipareita itsetehdystä taikinasta, ommella joulukalentereita ja huovuttaa näihin kotitekoisia jouluyllätyksiä. Puhumattakaan siitä, että koulun käytävillä kiersi huhu, jonka mukaan jonkun oppilaan äiti oli valmistanut itse jopa karamelleja ja käärinyt ne raidallisiin papereihin.
Hankin paperipussit ja numerotarrat, sujautin pusseihin karkkitankoja, askartelutarvikkeita ja lupauksia yhteisestä tekemisestä. Kiinnitin pussit kauniisiin naruihin ja jäin odottamaan lasteni riemunkiljahduksia ja ylitsevuotavaa kiitollisuutta viitseliästä äitiään kohtaan.
Tänään on joulukuun kolmas päivä ja olen vakuuttunut siitä, että itse askarreltu kalenteri oli kutakuinkin huonoin ideani tänä vuonna.
Ensinnäkin, lapseni odottivat – ehkä ihan ansaitusti – että kalenterin lahjapusseissa olisi lahjoja. Ei typeriä glittereitä, saati karkkitankoja tai pahoja karkkeja, vaan lahjoja. Toinen lapsista on jo kieltäytynyt koskemasta koko kalenteriin ja toinen käy joka aamu parvekkeella varmistamassa, että eikö tonttu todellakaan aio tuoda pikkujoululahjaa. Toistaiseksi olen pystynyt pitämään marttyyrihtavan äänensävyni kutakuinkin aisoissa ja selittänyt kärsivällisesti, että ehkä tonttu ei tänä vuonna tuo pikkujoululahjaa, vaan tonttu on askarrellut tähän nämä kaksikymmentäneljä yllätystä, joista tosi tosi moni lapsi olisi varmaan tosi onnellinen.
Eikä tämä tietenkään rajoitu vain joulukalenteriin. Joulupukin kirjettä kirjoittaessa esikoinen alkoi – ehkä ihan ansaitusti senkin – penätä, että miksi tänä vuonna toivekirjeeseen saa kirjoittaa vain yhden toiveen? Jouluhan on sitä varten, että saa kaiken mitä haluaa! Ensin närkästyin ja pyörittelin silmiäni, mutta aika pian tajusin, että tässä kohtaa olisi varmaan aika katsoa peiliin.
Ei se lapsi nimittäin itse ole keksinyt, että jouluisin kuuluu hukkua paketteihin. Tämä on hänen kuudes joulunsa ja joka kerta lahjaröykkiö on vain kasvanut, vaikka joka joulu olemme olleet olevinamme kriittisempiä lahjojen suhteen. Haluamme osoittaa rakkautta lahjomalla ja ostamalla tavaraa, joka todellisuudessa unohtuu hyvin pian. Tästä olisi helppo syyttää mummoja, jotka ovat ”siinä iässä” että haluavat osoittaa rakkautta esineillä, koska heillä niitä ei ole ollut. Todellisuudessa kyse on kuitenkin siitä, että meidän omat standardimme nousevat jatkuvasti.
Meidän keskiluokkaisten perheiden lapset elävät maailmassa, jossa kaikki on jatkuvasti saatavilla. Hampurilaisella voidaan käydä joka viikonloppu, päiväkodin naamiaisiin hankitaan joka kerta uudet kostyymit ja tapa ostaa kouluvaatteita vain kerran vuodessa alennusmyynneistä kuulostaa jo alakoululaisistakin aivan järjettömältä. Me vanhemmat haluamme tarjota lapsillemme kaiken sen, mitä emme itse saaneet. Uudet puhelimet, uudet kolmiraitalegginssit, uudet takit, pipot, reput, etelänmatkat ja laskettelureissut.
Kaikki se, mikä omassa lapsuudessa oli vain harvojen huvia, on yhä useamman saatavilla ja se hämärtää käsitystä koko joulusta. Enää yhden lahjan saaminen ei lämmitä tai tunnu missään. Lahjan koko tai hinta määrittelee sen arvon ja vaikka harvoin sanon näin, niin ehkä tässä asiassa ennen todellakin oli paremmin. Nyt tajuan miten fiksu oma äitini oli, kun ei tehnyt, vääntänyt ja kääntänyt joulua viikkotolkulla etukäteen tai hukuttanut meitä lahjoihin vain siksi, että olisimme halunneet niin.
Lapseni vihaa askartelemaani joulukalenteria siksi, että minä olen opettanut hänet siihen, että jouluisin tavaraa tulvii ovista ja ikkunoista. Vaikka kuinka haluaisin syyttää tästä markkinamiehiä ja -naisia, niin lopullisen valinnan olen tehnyt minä. Itselleni olisi hyvin luonnollinen reaktio handlata tämä joulukalenterikatastrofi tyhjentämällä pussit ja vaihtamalla niihin jotain sellaista, josta molemmat takuuvarmasti tykkäävät. Aion kuitenkin pysyä lujana ja ottaa kritiikin kalenterista jatkossakin vastaan.
Sitäpaitsi, tuntuvatpahan ne ensi vuoden suklaakalenterit sitten sitäkin paremmalta, kun mielessä on vielä se joulu, jolloin äiti piilotteli lahjapusseihin rusinoita.
Susanna/Colour Outside the Lines
Meillä yhtenä jouluna äiti osti joulupöytään kinkun sijaan kalkkunarullan. Oltiin niin pettyneitä, kun ei saatukaan kinkkua vaikka äiti oli kuvitellut, ettei sitä kukaan meillä oikeasti syö. Eipä ole uskaltanut samaa virhettä uudelleen tehdä 😀
Meillä tänä vuonna lapsi sai VAAN halvan suklaakalenterin vaikka olisi halunnut kaikki maailman lelukalenterit. Pidin kuitenkin pääni, koska jouluna lahjoja tulee taas ovista ja ikkunoista (minähän ne olen hankkinut niin tiedän). Meillä tosin lahjat on ostettu pitkin vuotta alennusmyynneistä ja käytettynä ja ne sopivat myöhemmin myös pikkusiskolle.
Ihanaa joulun odotusta koko teidän perheelle. Kyllä lapset varmasti ovat iloisia kalenteristaan edes jollain tasolla vaikka eivät sitä osaakaan nyt näyttää.
Emmi Nuorgam
Kiitos samoin! Ja selvästi pieniä toivonpilkahduksia ilmassa, tänään eivät enää valittaneet kalenteriylläreistä, vaikka eivät olleet kovin innoissaankaan. ????