PUSSY POWER

”Se on nykyään niin helppoo. Kenenkään ei tartte osata mitään, senkun avaa tietokoneen ja menee tonne lavalle.”

Hiki valuu selkää pitkin. Harmaa collegemekko on ihan liikaa Tammerfestien ensimmäiseen päivään. Aurinko ei paista, mutta Ratinan rannassa on kosteampaa kuin keskiverrossa turkkilaisessa saunassa. Seison hiekkakentän puolivälissä, vesipisarat hikoilevat oluttölkin kyljessä ja jostain leijailee vieno makkaraperunoiden tuoksu.

Lavalla hyppii hahmo, jollainen minä olisin halunnut 14-vuotiaana olla. Hahmolla on violetti tukka, vaaleansininen satiinitakki ja mustat pillifarkut. Takanani seisova mies pitää toiselle keski-ikäiselle miehelle humalaista luentoa siitä, miten ennen vanhaan musiikki oli vielä musiikkia. Nykyään kuka vain voi näppäillä tietokonetta, laittaa biisin soimaan ja sitten me idiootit vielä maksetaan siitä. Lavalla hahmo lopettaa biisin, kääntyy selin ja huutaa mikkiin ”NYT MIMMIT SITÄ PUSSY POWERIA!!!”

Teininä kuuntelin salaa Maija Vilkkumaata. Maija ei todellakaan ollut mainstreamia Ylöjärvellä 15-vuotiaiden keskuudessa, mutta rakastin sitä käkkärätukkaista, rohkeaa naista, joka pukeutui tyllihameeseen ja maihareihin ja puhui yhteiskunnasta.

Nyt, melkein kolmikymppisenä, rakastan Sannia. Sinitukkaista, verkkareihin, satiiniin, paljetteihin ja napapaitoihin pukeutuvaa Sannia, joka liikuttaa hiekkalaatikoita vitulla ja haistattaa pitkän paskan patriarkaatille ja stereotypioille. Sannia, joka huudattaa tytöistä ja naisista koostuvaa yleisöä, kääntää takkinsa ja vaatii jokaista vapauttamaan itsensä muiden ihmisten odotuksista.

Eilen somekuplaani tupsahti keskustelu Sannista. En tiedä ainuttakaan kotimaista (nais)artistia, jotka puhuttaisivat feministipiirejä yhtä paljon. Jostain syystä ketään ei kiinnosta Jenni Vartiaisen tai Chisun feminismi, mutta Sannia puidaan tasaisin väliajoin.

Tällä kertaa suurennuslasin alle pääsi Sannin biisi Vahinko.

”Jos haluut testaa mua yhen kerran vaan / mulla on mesta mihin mennä / siellä on kaapissa pari Coronaa / jos meil ei juttu muuten lennä / jos haluut niin teen sulle aamupalaa / mut jos et annan sun mennä / mulle on ilo olla sun vahinko”.

Biisi kertoo henkilöstä, joka on valmis yhden yön juttuun varatun tyypin kanssa. Googlettamalla löytyy lukemattomia keskusteluja siitä, miten biisi alistaa naisia ja kauhistuneita kommentteja setämiehistä, jotka laittavat nuoret tytöt laulamaan tälläistä sontaa. Villeimmissä visioissa tiedetään laulun sanojen olevan hyväksikäytetyn lapsen hätähuuto.

Uutispommi kaikille sedittelijöille: Sanni tekee biisinsä itse. Toisinsanoen kukaan, setä tai täti, ei ole laittanut sanoja Sannin suuhun. Päinvastoin, biisit kertovat tilanteista, tunteista ja ajatuksista, joita hänellä itsellään on.

On jokseenkin huvittavaa lukea edelleen, vuonna 2016, kommentteja ja keskusteluita joiden keskeisin viesti on se, että yhden illan jutuista puhuva nuori nainen on hajalla, rikki tai hyväksikäytetty. Huvittavaa, mutta myös ahdistavaa ja surullista. Ilmeisesti hyväksyttyä tapaa puhua seksuaalisuudesta ei ole, ellei sitten satu olemaan keski-ikää lähentelevä täti-ihminen. Tai mies.

Sannia kritisoidaan milloin mistäkin. Toisena päivänä hän on liian laiha, toisena liian pitkä, kolmantena liian nätti. Uskottava Artisti ei laula pojista, mene telkkariin itkemään tai laula Instagramista. Eikä idoli ainakaan kiroile julkisesti!

Vaikka itseasiassa niinhän idolin nimenomaan pitää tehdä. Huutaa täydelle Ratinanniemen festarialueelle ”VITUN HIENOA!” jos sillä hetkellä sattuu tuntumaan siltä. Laulaa popcornista, pojista, rakkaudesta, seksistä, prinsessoista, eroista, elämästä ja urasta – tai olla laulamatta. Tehdä musiikkia ja pukeutua juuri niinkuin itse haluaa, omista lähtökohdista ja intohimoista.

Kun omat lapseni ovat fanitusiässä, kuolen onnesta, jos idoli on edes puolet siitä mitä Sanni on. Nainen, joka on rehellisesti tunteellinen, hauska, fiksu, empaattinen ja rohkea. Sellainen kuin on. Mikä edes voisi olla sen feministisempää?

Työnnän tyhjän kaljatölkin repun taskuun. Hillitön hyppiminen lavalla on päättynyt. Sanni pitää mikistä kaksin käsin kiinni, sulkee silmänsä ja yleisö nostaa kädet ylös.

”Voit saattaa kotiin mut et pääse enää sisälle / ei haavat niitä repimällä parane / joten käänny ja kävele / koska me ei olla enää me.”

Käännyn ja katson taakseni. Kyynel vierähtää keski-ikäisen miehen poskelle. Katseemme kohtaavat ja hymyilen miehelle lohdutukseksi. Mies nyökkää takaisin ja sulkee silmänsä.