Lapsena rakastin pelata Cluedoa. En voinut käsittää, miten joku ei haluaisi pelata sitä ja etsiä köysiä, kynttilänjalkoja ja salaisia kellarikäytäviä. Ennätykseni taisi olla murhaajan ratkaiseminen viidellä vuorolla, ja sekin lähinnä siksi, etten päässyt maaliin kyllin ajoissa. Agathan Christien Eikä yksikään pelastunut –dekkarin (vanhalla n-sanan sisältävällä nimellä tosin) sivut irtosivat lopulta kansistaan, kun ahmin sen kymmeniä kertoja peiton alla taskulampun valossa. Ja joka syksy selasin jännittyneenä tamperelaisten teattereiden ensi-illat ja hihkuin riemusta, kun Tampereen Teatterissa nähtiin Hiirenloukku.
Olen henkeen ja vereen (pun intended) dekkarimuija. Jouluisen lukuherätyksen jälkeen olen lukenut Lars Keplerin koko Joona Linna -sarjan ja Jussi Adler-Olsen Ryhmä Q -sarja vetelee juuri viimeisiään. Mitä ahdistavampaa, kuvottavampaa, pelottavampaa ja surullisempaa kerrontaa, sen parempi. Mieheni ei todellakaan ymmärrä minua, mutta joku noissa sairaissa sarjamurhaajatapauksissa kiehtoo. Ei sillä, itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa se sci-fi/fantasiamaailma, jossa hän jatkuvasti seikkailee – miksi hukata aikaa yksisarvisiin ja avaruusolioihin, kun voi samalla ratkoa kylmäverisiä murhia?
Ei siis liene yllätys, että vastasin erittäin myöntävästi, kun Mansen uusin huonepakopelifirma Way Out Room Escape Tampere kutsui minut vierailulle (peli saatu blogin kautta). Olen aiemmin käynyt vastaavanlaisessa room escape -pelissä Helsingissä ja kokemus oli tuolloin ihan superkiva, vaikka emme mieheni kanssa päässeetkään huoneesta ajoissa ulos. Tällä kertaa luotin girl poweriin ja me kävimme silloin Tammerfest-viikonloppuna likkaporukalla ratkomassa Way Outin vahakabinetin salaisuuksia.
Ensimmäinen kerta huonepakopelissä on aina hankala. Silloin pari vuotta sitten minulla meni melkein 20 minuuttia, että tajusin mitä huoneesta pitää alkaa etsimään. Nytkin meillä oli porukassa muutama ensikertalainen, jotka pyörivät ensimmäiset minuutit ympäri huonetta kysellen, että mitäs nyt tehdään. Porukan konkari taas tiesi heti mitä tehdä ja jo viiden minuutin jälkeen olimme kaikki hyvässä vedossa.
Me olimme pelaamassa viiden hengen porukalla, mikä on pelien maksimiosallistujamäärä. Se oli kuitenkin vähän liikaa, sillä aina välillä törmäiltiin toisiimme niin, että silmissä sumeni – optimimäärä osallistujia olisi ehkä 3-4. Ainakin ekalla kerralla kaksi henkeä oli liian vähän ja kolmannen tyypin avulla olisi päästy huoneesta ulos aikarajan puitteissa 30 sekuntia aiemmin. Ainakin haluan uskoa niin.
Vahakabinetti oli erilainen ja paljon pelkistetympi kuin aiemmin kokeilemani huone, mutta toisaalta vihjeet ja tehtävät lienevät melko samankaltaisia aina. Niitä yhdistää ainakin se, ettei huonepakopeleissä koskaan tarvitse käyttää voimaa, vaan kaikki mysteerit ratkeavat isolla tai vähän pienemmälläkin aivojumpalla. Way Outin pelinhoitaja kertoi, että aina välillä osa tehtävistä on niin ilmiselviä, etteivät ihmiset pääse ulos kun eivät tajua tuijottavansa ratkaisua.
Me tietysti olimme pelissä täysin suvereeneja ja pääsimme huoneesta ulos ennätysajasta. Tai siis ainakin olimme kymmenen parhaan joukossa – emme tenttauksesta huolimatta saaneet selville, että kuinka korkealle me tuolla TOP10-listalla pääsimme. Aikaa ainakin jäi vielä vartti ja kun läpäisyprosentti on 20% luokkaa, suorituksemme oli (ainakin omasta mielestämme) erinomainen!
Suosittelenko peliä muillekin? Ehdottomasti! Ainakin tälläisten mysteerinnälkäisten on ihan ehdottomasti käytävä pelaamassa edes kerran. Siihen tosin saattaa jäädä koukkuun – terkkuja Way Outiin, jokos seuraava huone pian on valmis?
