Miltä tuntuu olla saamelainen äiti?

Emmi kysäisi minulta jo jokin aika sitten tekstiä aiheesta ”Millaista on olla saamelainen äiti”. Sanoin tuttuun tapaani heti että no mikäpä jottei, mutta tämän tekstin aloittaminen olikin sitten aika paljon hankalampaa kuin ajattelin.

Saamelaisuudesta kirjoittaminen on vaikeaa, koska saamelaisista ja saamelaisuudesta tiedetään niin vähän. Esimerkiksi tämän sivuston lukijoissa on varmasti paljon sellaisia, jotka ehkä tietävät että Suomessa on muutama eri saamenkieli, tai että saamelaisilla on hienot puvut ja ne suuttuu ja soittaa Iltalehteen kun joku muu käyttää niitä.

Haluan siis heti alkuun teroittaa, että tämä teksti on minun henkilökohtainen kokemukseni saamelaisesta vanhemmuudesta, ja minun saamelainen identiteettini on muodostunut varmasti hyvin erilaisista kokemuksista kuin jonkun muun. Siitä huolimatta uskallan varovasti myös sanoa, että tuskin olen ajatusteni kanssa yksin, vaan on meitä samalla tavalla ajattelevia ja samojen asioiden kanssa painivia saamelaisia vanhempia muitakin. Enkä usko että tämä nyt mahdottoman vierasta tekstiä on, vaikkei lapsiakaan olisi.

Voisin kirjoitella tähän pitkät pätkät kielitraumoista, meidänkin suvun traumatisoineista asuntola-ajoista ja siitä, miten saamelaisidentiteetti on pitänyt kasata teini-iässä pienistä palasista kotikielen ollessa suomi.

Siitä, miten vaikeaa on olla muutenkin epävarma teini, ja sitten vielä ymmärtää että tässähän pitää tosiaan tajuta vielä kahden kulttuurin asiat jotta tietäisin kuka olen ja mistä tulen.

Siitä, miten ainoaksi jääneenä ammattikorkeakouluvuotena istuin sohvalla ja kerroin vastapäiselle seinälle päiväni kulusta saameksi, jotta kielitaidosta säilyisi edes rippeet.

Siitä jokaisen solun täyttävästä koti-ikävästä, siitä valtavasta kaipuusta, siitä tunteesta että elämästä puuttuu kaikki silloin kun asuttiin kaupungissa.

Siitä, kun raskaustesti näytti plussaa ja ymmärsin, että nyt minulla on yhdeksän kuukautta aikaa vaihtaa kotikieli saameksi.

Siitä, kun en sanonut vastasyntyneelle mitään, koska kätilö kuuli ja minä halusin sanoa vauvalle ensimmäiset sanat ihan kaksin.

Siitä, kun keräsin kuukausia rohkeutta puhua vauvalle saamea kodin seinien ulkopuolella, koska pelkäsin kielioppivirheitä ja ulkopuolisten kommentteja.

Siitä, kun pääsin kielipesään töihin ja rakas työkaveri korjasi lujasti mutta lempeästi virhettä toisensa perään, ja siitä päivästä kun sain itseni kiinni puhumasta papan vanhaa murretta, kömpelösti toki mutta silti, sieltä se alkoi tulla.

Siitä hetkestä, kun Elle-Maria sanoi ensimmäisen kerran ”äijih” ja pappa itki.

Siitä, kun Elle-Maria puhui vauvasiskolleen saamea, tai siitä, kun saimme vihdoin varmistuksen siitä että Ivalossa pääsee inarinsaamenkieliseen opetukseen ja taas itkin.

Niin, voisin kirjoittaa vaikka mistä. Aikani kirjoitettuani, pyyhittyäni, aloitettuani ja pyyhittyäni taas, päätin lopulta vain antaa tulla. Ajatuksia nykyhetkestä, tulevaisuudesta ja vähän sieltä menneestäkin, koska yhä tänäänkin saamelaisuus on niin vahvasti sidoksissa kaikkeen siihen, mitä tapahtui meidän isovanhemmillemme suomenkielisissä asuntoloissa kauan, mutta silti ihan vähän aikaa sitten.

Varmaan me kaikki haluaisimme ajatella, että kolonisaatio oli joskus ja nyt on kaikki paremmin, mutta eihän se näin ole. Saamelaisia koskevia päätöksiä tehdään kuulematta saamelaisia koska olemme muka jäävejä, meidän täytyy joka vuosi anoa erikseen valtiolta rahaa järjestääksemme varhaiskasvatusta saameksi ja meidän täytyy käyttää tunteja ja päiviä vaatiessamme muistitestiä testattavan äidinkielellä. Saamelaisten oikeudet eivät ole kunnossa, eikä siitä pääse mihinkään vaikka asiat ovat toki joissain asioissa edenneetkin. On myös muistettava, että tuskinpa kukaan on vaatimassa saamelaisille mitään erityisoikeuksia suomalaisiin verrattuna. Vaadimme ihan vaan niitä samoja perusoikeuksia joita suomalainen ei edes ajattele oikeuksina, koska ne ovat arkipäivää. Esimerkkinä nyt vaikkapa ajantasaiset oppimateriaalit, vai käytetäänkö jossain esimerkiksi uskonnonopetuksessa Hyvä Paimen-kirjasarjaa? No, saameksi ei ole alaluokille muuta.

No, pohjustuksesta sitten tähän itse asiaan. Minulla on tosiaan kaksi lasta, ihanat Elle-Maria ja Saara, tai minun suussani Elle-Máárjá ja Sáárá. Kun lukiossa itkin verbien taivutuksien kanssa, päätin, etten siirrä kielitraumaa enää ainoallekaan lapselle vaan minun lasteni äidinkieli on inarinsaame, vaati se mitä tahansa. Ja näin kävi. Ei toki vahingossa, mutta kävi silti.

Pian kuusivuotias Elle-Maria on vahvasti kaksikielinen ja aloitti juuri koulupolkunsa inarinsaamenkielisellä luokalla. Kielet ovat vuorotelleet, ja esimerkiksi jossain 3-5 ikävuoden välillä oli todella pitkä, lähes 1,5 vuoden mittainen jakso jolloin hän ei puhunut saamea lähestulkoon sanaakaan. Nykyään hän hallitsee saamenkielen osittain jopa paremmin, ja joutuu usein hakemaan varsinkin adjektiiveja, viikonpäiviä ja kuukausia hetken ennen kuin ne tulevat suomeksi (toki minun kanssani hän vaihtaa kielen kokonaan jos menee änkyttämiseksi). Saara ei vielä alle kaksivuotiaana juurikaan puhu, mutta äidin sijaan sanoo kyllä enni ja siskon sijaan (uáb)biibiibii.

Puhun tosiaan lapsilleni pelkästään saamea (tosin joskus luen Ellikselle suomenkielisiä kirjoja), vaikkei se olekaan minun äidinkieleni. Tämä on tituleerattu toisten suussa milloin kulttuuriteoksi, milloin uskomattomaksi urotyöksi ja toisinaan myös silkaksi typeryydeksi, mutta minulle noista millään ei ole mitään väliä. Minä en puhu saamea lapsilleni siksi, että haluaisin tehdä heidän elämästään helpompaa tai vaikeampaa, en siksi että olisin joku erikoisuudentavoittelija, enkä oikeastaan lopulta edes siksi että saamelaisidentiteetin rakentaminen olisi heille edes vähän sileämpi tie kuin itselleni se oli.

Minä puhun saamea siksi, ettei minulla ollut muutakaan vaihtoehtoa. Inarinsaame ei ole tunnekieleni, mutta sydämeni kieli se on. Minä olen saamelainen, ja minä puhun saamea ihan samasta syystä kuin sinä suomalaisena puhut suomea. Se ei ole ollut aktiivinen valinta, tietoinen päätös eikä se kulttuuriteko, vaan se on ollut, oli ja on ainoa mahdollinen tie.

Samasta syystä opiskelen lastentarhanopettajaksi: minulle kaikkein tärkeintä on auttaa saamelaisyhteisöä ja saamenkieliä pysymään elinvoimaisina ja vahvoina, ja lasten kanssa työskentely on minulle siihen kaikkein luonnollisin tapa. Haluan olla kasvattamassa saamelaislapsia, jotka tietävät keitä he ovat ja mihin he kuuluvat. Haluan olla kehittämästä saamelaista varhaiskasvatusta, jotta myös saamelaislapset saisivat kaiken sen mitä suomenkielisetkin. Olen toisen unelmani liikunta-alan ammattilaisuudesta haudannut kielen vuoksi ainakin toistaiseksi, eikä se tunnu uhraukselta tai vääryydeltä, vaan samalla tavalla kuin kielenvaihto, ainoalta vaihtoehdolta.

Saamelaisuus on toki muutakin kuin kieli. Se on konkreettisia asioita kuten saamenpuku, kalastus, käsityöt ja mökki kotijärven rannassa. Se on kaikkea mitä meillä on yhteisössämme, kaikki ne kirjoittamattomat säännöt, laavun istumajärjestykset, yhteiset tapahtumat ja niissä vallitseva täysin ainutlaatuinen tunnelma. Se on kaikkea sitä mitä kannamme päivittäin mukanamme. Kolonisaation jälkiä, pelkoa seuraavasta kalastusrajoituksesta, Naima-Aslakin kutsumista kun kävelemme saamenpuvussa kaupungilla ja turhautumista oman kielitaidon puutteisiin.

Saamelaisena vanhempana mietin usein, miten onnistun kasvattamaan lapsesta paitsi yhteiskuntakelpoisen ja toiset huomioon ottavan ihmisen, myös saamelaisen, jonka identiteetillä on niin vankka perusta ettei se horju vaikka kuka sanoisi mitä. Opetan lastani kalastamaan vain omiin tarpeisiin, neulomaan lapasia, pukemaan saamenpuvun ja katsomaan mistä kohtaa jokea voi mennä turvallisesti yli. Samalla pelkään, milloin joku kieltää verkkokalastuksenkin, milloin ensimmäinen luokkakaveri nauraa kirjoneulelapasille, milloin koulun joulujuhlassa joku kysyy miksei lapsella ole oikeita juhlavaatteita ja jäätyykö se joki edes enää kolmen vuoden päästä?

Elän jatkuvassa etnostressissä: teenkö tarpeeksi, puhunko tarpeeksi, olenko tarpeeksi, ja voisinko tehdä vielä vähän jotain. Haluan opettaa lapselleni, että saamelaisuuden tulevaisuus olemme me, mutta toisaalta haluan, ettei hän kokisi sitä kahleena tai velvollisuutena, vaan vapautena. Vapautena olla juuri se mitä on, ilman pelkoa kuiskuttelevista ihmisistä tai typeristä kommenteista.

Saamelaisuus tuntuu joskus lähinnä suurelta taakalta, joka painaa niskassa ja välillä sen takia tulee kompasteltua naama edellä jänkään. Kummasti sieltä vaan silti noustaan, koska ensinnäkin naama jängässä on vaikea hengittää, mutta toisekseen ei sitä saamelaisuutta poiskaan itsestä saa.

On asioita, jotka ovat pohjattoman väärin. Osan niistä olemme kokeneet ja koemme joka päivä itse, osa niistä on tapahtunut aiemmin, osan kokee joku muu ja silti tunnemme sen kuin olisimme kokeneet sen itse. On kuitenkin selvää, että tie on vain eteenpäin, yhdessä, samaa taakkaa kantaen. Joku ottaa harteilleen enemmän, toinen vetää muita perässään, kolmas kaatuu useammin kuin muut ja neljäs on se joka kiskoo kaikki ylös kerran toisensa jälkeen.

Tässä me olemme, olemme olleet aina, ja olemme vielä huomennakin.

NIINA SILTALA