Miksi kertoisin kaikille olevani masentunut?

Olen viimeisten viikkojen aikana kuullut lukemattomia kertoja olevani rohkea, kun kerron julkisesti olevani masentunut. Niin kai jollain mittapuulla olenkin. Jos rohkeutta mitataan sillä, miten paljon jokin asia pelottaa, niin siinä tapauksessa olen ehdottomasti rohkea.

Mietin todella pitkään, että kehtaanko tulla asian kanssa julkisuuteen. Punnitsin ja pohdin. Mittailin itseäni ja yleistä asenneilmapiiriä ja lopulta tulin siihen tulokseen, että niin kauan kun joudun edes miettimään asiaa, on vastaus ehdottomasti kyllä.

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa kerroin, oli suurin huoleni häpeä ja pelko siitä, mitä muut ihmiset sanoisivat.  Tajusin, että antamalla tuon pelon hallita itseäni, olisin mukana piilottelemassa mielenterveysongelmia. Sairauteni salaaminen olisi itselleni ollut yhtä kuin sen häpeällisyyden myöntäminen, enkä enää jaksa hävetä. Jokin aika sitten anoppini sanoi, että en olisi voinut valita mitään muuta kuin avoimuuden, sillä sellainen minä ihmisenä olen. Se oli paitsi todella ihanasti sanottu, myös totta.

En nimittäin ole kovin hyvä kertomaan puolikasta totuutta. Keväällä, kun parisuhdekriisini oli kaikista akuuteimmillaan, voin todella huonosti. Huonosti siksi, että luottamus parhaaseen ystävääni oli katkolla, mutta myös siksi, etten voinut puhua siitä kenellekään. Vaikka kuinka yritin rimpuilla avioliitosta pois, halusin silti kunnioittaa puolisoni pyyntöä siitä, etten käsittelisi asiaa julkisesti. Tuolloin loin ympärilleni kuplan, jonka sisällä elin. Kuplan seinät eivät päästäneet läpi tunteita, eivät hyviä eivätkä huonoja. Jouduin jatkuvasti hillitsemään itseni, mikä lisäsi tilanteen kuormittavuutta.

Kuplan puhkaiseminen muutti joidenkin ihmisten suhtautumista minuun. Olen jo tänä lyhyenä aikana saanut kuulla olevani itsekäs, kun en ole kertonut sairaudesta aiemmin. Aivan kuin olisin yhtenä aamuna vain herännyt masentuneena ja päättänyt olla kertomatta! Sairauden hyväksyminen ja myöntäminen on ollut itselleni erittäin pitkä, edelleen käynnissä oleva prosessi. Aluksi reagoin lääkärin sairaslomaehdotukseen hermostuneella naurulla ja vakuuttelin, että olen kyllä silti reipas, kyllä minä pärjään, olenhan ihan normaali. Ja niin varmasti olisin pärjännytkin. Teki silti hyvää asettaa oma jaksaminen etusijalle ja myöntää, että ehkä voisin sittenkin levätä hetken. Vasta pysähtyminen on auttanut ymmärtämään, että ihan oikeasti olenkin sairas. Vauhdissa sitä on vaikea huomata, erityisesti kun tämä sairaus ei näy päälle päin.

Toisaalta olen myös tänä lyhyenä aikana saanut aivan uskomattoman määrän lohtua, tukea ja kannustusta. Ihanimpia viestejä ovat olleet ne, joissa on kerrottu, että koska tahansa saa soittaa, vaikka keskellä yötä, ja ne, joissa on tarjouduttu tuomaan pizzaa ja tulemaan seuraksi, jos en halua katsoa telkkaria yksin. On helpottavaa, että läheiseni näkevät minut edelleen ensisijaisesti itsenäni.

Masennuskertomuksia on yhtä monta kuin masentuneitakin, eikä tästä minun tarinastani kannata tehdä mitään yleispätevää sankaritarinaa. Minun ongelmani liittyvät ennen kaikkea suorittamiseen ja merkityksellisyyden löytämiseen, minäkuvaan ja itsemyötätuntoon sekä syyllisyyden tunteisiin ja häpeään. En ole itsetuhoinen enkä seinää tuijottava ihmismytty, kuten masentuneista usein ajatellaan. Ehkä sekin lähettää ristiriitaisia signaaleja ja hankaloittaa joidenkin suhtautumista minuun: en sovi siihen perinteiseen masennuskuvastoon.

Mutta siitä huolimatta, tai paremminkin juuri sen vuoksi olen päättänyt puhua tästä. Ollakseni oma itseni ja ehkä myös osoittaakseni, että masennuksesta huolimatta olen ihan tavallinen Emmi.

PS. Jos kaipaat päivittäistä vertaistukea, niin tervetuloa Instagramiin. Sinne nämä jutut päivittyy usein paljon nopeammin.