Eilen oli tarkoitus kirjoittaa siitä, millaista on ollut olla tasan vuoden äiti. Tänään oli tarkoitus käydä SPR:n Kontin retropäivässä, Ikean puutarhamarkkinoilla, ulkona katsomassa sorsia ja kaupungilla kakkukahveilla.
Sen sijaan liukastuin eilen eteisessä lapsen upean kierrätyspaperi-installaatioon, heitin eteisen lattialle kunnon spagaatin ja satutin lantionpohjanlihakset jotenkin niin, että käveleminen alkaa vasta nyt sujua jotenkuten ja pääsen jopa sohvalta ylös ilman että täytyy erikseen nostaa ensin jalat reunan yli. Lisämausteeksi lapsi sai koko viime yön kauheita raivareita – ehkä hampaiden, ehkä iskän poisolemisen takia, who knows – ja kaikki ne ajat kun en yrittänyt löytää sängyssä sopivaa asentoa yritin rauhotella raivokkaasti potkivaa ja raapivaa lasta takaisin sänkyyn.
1. Miksi nää sattuu aina silloin kuin mies on poissa?
2. Mitä mä tekisin ilman mun läheisiä ja omaa äitiä, joka tänään aamulla haki Hippusen hoitoon?
3. Te yksinhuoltajat. Te ansaitsisitte joka vuosi jonkun mitalin sen kunniaksi, millaisia superihmisiä olette.
riik
Oon miettinyt tuota kolmoskohtaa aika paljon viime aikoina. Mies on ollut tasaisesti työmatkalla 2-3 päivää viikosta ja jotenkin tää osittainenkin yh-elämä tökkii… Mä sentään tiedän, että se tulee kotiin muutaman päivän päästä ja sitten taas helpottaa.