Tiedättehän, joku keski-iän ylittänyt henkilö märisee hesarin kolumnissaan, kuinka ennen oli kaikki paremmin. Että ennen oli yhteisöllistä, ennen oltiin porukalla, ennen autettiin kaveria mäessä. Nykyään ketään ei kiinnosta, kaikki kaivelevat omaa napaa ja yksin saat pärjätä tai sudet syö. (Ennen ei muuten syönyt, kun kesät talvet hiihdettiin niitä pakoon ja oltiin sen verran kovassa kunnossa, että voitettiin ryssätkin ihan vaan suolla juoksemalla.)
No, sille keski-iän ylittäneelle henkilölle tiedoksi, että väärässä olet. Hah!
Nimittäin, olen tässä viime aikoina huomannut, että kyllähän me aika yhteisöllisiä ollaan. Sen lisäksi, että me tietysti jaetaan jokainen ateria ja varvaskuva Instagramissa, peukutetaan vauvojen kuvia Facebookissa ja hölistään jonninjoutavia Whatsappissa, me myös kohdataan ihan oikeassa elämässä.
Roosa Murto tuomitsi tänään kierrättämisen, siivouspäivät ja puistokirppikset ja peräänkuulutti aitoa kulutustottumusten uudelleenarviointia. Jalo ajatus, en minä sillä, mutta itseäni jäi harmittamaan kirjoituksen ikävä ja syyttävä sävy. Haluaisin aina uskoa, että kannustamalla saadaan aikaiseksi parempia tuloksia kuin syyllistämällä, ja kierrättämisestä innostuneiden ihmisten sättiminen on yhtä älykästä, kuin kuitata mikä vain kotimaan hyväntekeväisyyskohde Afrikan nälänhätä -kortilla.
Musta nimittäin kierrättämisellä, siivouspäivillä ja puistokirppiksillä on myös valtava yhdistävä ja voimaannuttava vaikutus. Mä olen esimerkiksi tänä syksynä kohdannut monta uutta ihmistä, kun olen antanut meille pieneksi jääneitä lastenvaatteita pois. Mä olen ollut pitkästä aikaa tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ehkä muuten en olisi ollut puheissa, kun joku on kertonut antavansa itselleen vääriksi osoittautuneet äitiyshousut pois. Mä olen vienyt omia vaatteitani Uffille ja antanut niitä ystäville, kun tylsiksi käyneiden vaatteiden hautominen kaapissa nyt on vain tyhmää. Enkä todellakaan suostu kokemaan tästä huonoa omatuntoa.
Kierrättämisessä on nimittäin kyse myös siitä, että ajatellaan jotain muuta ihmistä. Ajatellaan sitä, että tulisiko joku muu tästä iloisemmaksi? Sopisiko tää jollekin muulle paremmin? Lopetetaan se oman navan kaiveleminen ja siirrytään ihan konkreettisesti sanoista tekoihin: minä en käytä tätä mekkoa, mutta tiedän ystäväni rakastavan sitä, joten annan sen eteenpäin (terkkuja vaan Ilona ja seppismekko!). Eikä tämä rajoitu vain vaatteisiin, vaan myös ruokaan, kodinelektroniikkaan tai parvekeviljelyyn. Vuoden aikana me on saatu ystäviltä astianpesukone ja mikro, koska meillä on ollut noille tavaroille tarve ja niiden omistajilla ei ole. Me ollaan säilötty valtava määrä sieniä, joita mun yläasteaikainen tuttu on kerännyt ja antanut eteenpäin. Mä olen antanut alakerran naapurille salaattia, kun sitä tuli ihan valtava määrä yli meidän tarpeiden. Yksi ilta meidän postiluukusta kolahti suklaalevy saatesanoin ”ajattelin, että sinä tarvitset tätä enemmän kuin minä”.
Että joo. Tavara ei ole likaa ja ennen oli paremmin, mutta mitä jos me ihan oikeasti annettaisiin tälle nyt mahdollisuus. Mitä jos me lakattaisiin koko ajan kyttäämästä ja arvostelemasta toisiamme, ja mietittäisiin, että miten tehtäisiin sen arvostelun sijaan hyvää toisillemme?
Koska ei se maailma pelastu sillä, että minä en hanki tavaraa. Se maailma pelastuu sillä, että me ajatellaan toisiamme.
Ilonapa (Ei varmistettu)
seppismekko kiittää ja kumartaa! 😉
CougarWoman
Luin kahdesti (siis postauksesi, en sitä kolumnia, sillä rajallinen lukuoikeus), ja toisella kerralla hymyilytti vieläkin enemmän. Tämä on niiiiiin totta!
Mä en edes muista, milloin viimeksi oltaisiin meidän yhteisössä jotain oikeasti isompaa ostettu rahalla; ja vaikka jo keski-ikäinen (!!!) kai olenkin, niin meillä tuo yhteisöllisyys on oikeastaan konkretisoitunut vasta viimeisen viiden vuoden aikana.
Uuden talon puutarha piti pistää maan tasalle. Kaverin kaveri hommasi kaivinkoneen ja kuljettajan, joka tuli (grillibileisiin kutsun hinnalla) tasoittelemaan maan.
Ykkösmies kävi yhdessä naapurin miehen kanssa kaatamassa siskonsa perheen pihassa yli-isoksi kasvaneen koivun ja saivat klapit palkaksi (perheellä itsellään ei klapeille mitään käyttöä).
Naapurin poika tarjoutui taluttamaan koiria, jotka ovat liian vahvoja appiukon talutettavaksi tämän ollessa koti- ja lemmikkivahtina kesälomamme aikana. Sama naapurin poika on lupautunut auttamaan, kun Ykkösmies lähtee laatoittamaan kaverin puutarhaa uusiksi (minun kontribuutioni on sitten catering kaikille asianosaisille). Kaveri itse saattaa sitten tatska-artistina joutessaan nakutella lisätarroja Ykkösmiehen kehoon.
Me pelataan aika pitkälti oravannahoilla. Mutta hauskintahan tässä on nimenomaan se, että saa puuhata yhdessä.
LauraEm.
Yhteisöllisyys on kyllä hyvästä, mutta on toi koluminkin musta asiaa. Siinähän ei oo kyse siitä että ylijäämä salaatti pitäis laittaa roskiin eikä tekopyhästi antaa naapurille, vaan että ”hamstraa ja dumppaa pois kilokaupalla tavaraa”. Itekin oon kuullut monesti sen hupishoppailun pyhityksen, että ”ainahan ne voi viedä kirppikselle”. Ikään kun se kirppispöytä jotenkin hävittäis maailmasta jatkuvan kaiken tavaran ja vaatteiden ylituottamisen.
Emmi Nuorgam
Joo tajuan kyllä sen, mutta musta on aika kaukaa haettua väittää, että kategorisesti kaikki siivouspäivät ja kierrätystapahtumat olisi sellaisille ihmisille – tai edes että valtaosa olisi noita. Ja käsittääkseni sen siivouspäivän organisoiman ”vuosi ilman uusia vaatteita” -haasteen idea on nimenomaan se, ettei hankittaisi mitään edes käytettynä ennen kuin on ihan pakko, eikä vaan huvin vuoksi. Asiat voi nähdä ja esittää niin monella eri tavalla. 🙂
Vierailija (Ei varmistettu)
Mä taas en provosoitunut ollenkaan Roosan kolumnista, vaikka kirjoitustyyli onkin hyvin suoraviivainen (se kai se tarkoitus onkin, että saadaan ihmiset reagoimaan). En siis näe sitä syyttävänä ja yleistävänä, ainoastaan herättävänä ja muistuttavana. Joku voisi sanoa, että se koira älähtää johon kalikka kalahtaa, mutta sekin on mustavalkoista. Kaikki riippuu niin lukuhetken sen hetkisistä fiiliksistä, päivän kulusta, viime aikojen keskusteluaiheista jne. jne. Joskus jaksaa ja osaa lukea pointin vähän paremmin, joskus huonommin. Yleensä huonommin (puhun itsestäni).
Niin ja vaikka tykkäsinkin, olen myös sitä mieltä, että tämä sunkin kirjoitus on hyvä.
Emmi Nuorgam
Ja siis nyt en tajunnut, salaatin antaminen naapurille on tekopyhää? Täh?
eviela
Mietin ihan tätä samaa. Jos salaattia jäikin yli, niin parempi se on naapurille antaa syötäväksi kuin biojätteeseen heittää, eikös? Aina ei osaa arvioida oikeaa määrää ja joskus se kulutuksen määrä voi vaihdella: joskus salaatti menee kerralla ja joskus sitä jää yli, vaikka olisi tehty sama määrä salaattia.
empuska
Mä tosin tykkään siksi asua kimppakämpässä, että kaikki ylimääräruoka tuppaa menemään JONKUN suuhun kuin roskikseen.
Emmi Nuorgam
Aaaah, niin voihan tämän tietysti ymmärtää valmiin salaatin antamisenakin! En tullut ajatelleeksikaan. Viittasin siis salaattiin, jota kasvaa parvekkeella, siksi maininta parvekeviljelystä. Eli siis ihan sitä pelkkää salaattia, joka ruukkusalaattina kaupassa tunnetaan.. Haha.
eviela
Aivan 😀 Mutta mielipiteeni pätee yhä. Nyt ihmettelen entistä enemmän sen kommentoijan ”nillittämistä” oikeastaan. Itse ainakin ottaisin salaattini mieluummin naapurin viljelmiltä kuin kaupasta, jos voisin valita.
LauraEm.
Sen kommentoijan selvennys ”nillitykseen” on tossa alapuolella, ilmeisesti mun vetelemät yhteydet kolumnista tähän kirjotukseen on viuhahdellut ulosannissa iloisesti ohi 🙂
eviela
Joo tai en ole huomannut vaan ja mennyt epähuomiossa ohi 🙂
LauraEm.
😀 siis ei mun mielestä tietenkään ole, vaan viittasin sillä tohon ajatukseen, että muka ”kaikki kierrättäminen ja eteenpäin antaminen on typerää ja turhaa omantunnon pesua”. Että siis se ei oo niin yksioikoista: ”kaikki kierrätykseen liittyvä on positiivista” tai ”kaikki kierrätykseen liittyvä on tekopyhää”. Eli ton kolumnin tarkoitus ei varmasti ollut todeta jälkimmäistä väitettä (jollanen mun väitteen mukainen esimerkki salaatista ja tekopyhyydestä oli) pelkästään sen takia, että se kritisoi ensimmäistä. Siis saako tästä mitään selkoa, mun ajatus ei pyöri selventään kärjistettyä kielikuvaa… ite en taida saada.
Raissi
Minä rakastan kirppiksiä ja kierrättämistä! Just äsken pakkasin Saanan piimä vaatteita ystävän lapselle ja hän antoi lapselleen vielä isoja vaatteita Saanan käyttöön.
Mutta vaikka hankinkin lähes kaiken kierrätettynä, rakastan silti kauniita vaatteita ja tavaroita, enkä pue lastani enkä itseäni kulahtaneisiin kamppeisiin. Olen turhamainen myönnän, mutta pyrin kyllä hankkimaan kirppikseltäkin vain sellaista mille on oikeasti käyttöä. Hupishoppailua en harrasta (enää). Joskus sitäkin tuli kirppishuumassa tehtyä, kun kaikki oli niin halpaa. Ihan järjetöntä roinaa keräämistä. Jotenkin iski vain sellainen Hullut Päivät sekoamismania, kun ensimmäisiä kertoja pääsi isolle kirppikselle.
Niin, enkä lukenut artikkelia, joten saatoin jaaritella asian vierestä, mutta kerroinpahan nyt, ku teki mieli lätistä tästä lempiaiheesta 😀
Raissi
PIIMÄ VAATTEITA! Joo, pesen ne ekologisesti piimällä 😀 Kiitos autocorrect!
Emmi Nuorgam
Niin no kun en mäkään tunnista sitä ihmisryhmää, joka hankkisi kaikkea koko ajan vain siksi, että muka kierrättää. Mutta ehkä mä elän sitten vain jossain pussissa, tai jotakin. Kun siis sellaisina tuossa jutussa kierrättäviä ihmisiä pidetään. Ehkä. Mä koen tuon kirjoituksen lähinnä sellaisena oman paremmuuden esittelemisenä: MINUN kulutustottumukseni on parempia kuin SINUN, joka et edes tajua olevasi urpo.
tiia_
Muakin jäi tuossa kolumnissa ihmetyttämään, että keitä ne ihmiset oikeasti ovat, jotka kierrättävät ostaakseen uutta ja päinvastoin. En tunne yhtäkään, mutta kai sellainen asenne sitten on aika yleistä..? Tottahan se toki on, että ihmiset ostavat liikaa (huonolaatuista) tavaraa ja vähemmälläkin pärjäisivät… mutta kierrättäjien syyllistäminen menee kyllä jo jeesustelun puolelle. Mä tykkään kierrellä kirppareilla, olen kauniiden, puhuttelevien tavaroiden ja vintage-vaatteiden keräilijä ja aktiivikierrättäjä, ja mulle tuli kieltämättä sellainen olo, että kolumnistin mielestä minäkin olen joku säälittävä tavaranhamstraaja, jolla ei ole mitään oikeaa sisältöä elämässä…
Emmi Nuorgam
Samanlainen olo muillakin jäi, osasit hyvin pukea sen sanoiksi.
Nyt nua harmittaa, että tääkin teksti tulkitaan vaan joksikin tuon kolumnin dissauspostaukseksi, vaikka tarkoitus oli muistuttaa, että kaikki me ollaan osa jotain yhteisöä ja tää kierrätyshomma on mahtava esimerkki siitä. Hesari vaan sattui julkaisemaan tuon just samana päivänä. No, ööö, ääää. Ehkä palaan aiheeseen huomenna. 🙂
Emmi Nuorgam
*Hesari sattui julkaisemaan ja mä satuun viittaamaan siihen
heta margareta
No mä tunnen monia just sellaisia (ihan löytyy perhepiiristäkin), jotka ostaa, jotta ne voi heittää pois vanhoja, mun mielestä ihan hyviä tavaroita. Joten ehkä siks, että mä tunnen sellasia ”siivoan, jotta taas mahtuu uutta tilalle” -ihmisiä, en kokenut tota kolumnia mitenkään syyllistävänä, vaan ihan hyvänä muistutuksena siitä, ettei kierrättämistä pidä pitää tekosyynä uuden tavaran hamstraamiselle 🙂
Vierailija (Ei varmistettu)
Ei mulle jäänyt tuosta kolumnista päällimmäiseksi mieleen mikään yhteisöllisten kirppistapahtumien (saati yhteisöllisyyden ylipäänsä!) dissaus. Musta siinä ytimenä oli halu muistuttaa, että tavaran eteenpäin laittaminen ei kuittaa tavaran tuottamiseen kuluneita resursseja: jokaiseen kirppispöydällä seisovaan esineeseen on kulutettu luonnonvaroja ja ihmistyötunteja vaihtelevissa olosuhteissa. Ja miksi kolumnistilla oli tarve tästä – ehkä itsestäänselvältä tuntuvasta asiasta – muistuttaa? No kyllä mä myös koen tunnistavani tässä ajassa sellaisen diskurssin, jossa jatkuvasti kasvavaa kulutusta puolustetaan ja perustellaan sillä, että vanhat kamat laitetaan kiertoon. Sillä ikään kuin annetaan itselle lupa ostaa uutta. Ja sitä uutta ostetaan sit paljon.
Kyllähän noita juttuja mediassa näkee, joissa esim UFFit ja Fidat kertoo että valtava osa heille tulevasta tavarasta ei mene kaupaksi – ihmiset tuuppaavat enemmän käytettyä kamaa pois kuin mitä ostavat itselleen käytettynä. Kun keskivertoshoppailija haluaa pääasiassa ostaa uutta ja pesee omaatuntoaan ”kierrättämällä” eli luopumalla vanhasta, tottahan siinä käy niin että maailman tavaravuori kasvaa eikä suinkaan pienene, kuten Nellyn virheostokset kirpparille kiikuttava kaveri ehkä haluaisi ajatella. Tämä oli musta se pointti: tuoda kirppiskeskusteluun myös se näkökulma, että vanhoja tavaroitaan eteenpäin laittamalla ei voi pestä käsiään siitä, että on ollut osallisena uuden tavaran tuottamisessa. Ja että vaikka tavaran pistäminen kiertoon on tietenkin parempi vaihtoehto kuin sen pistäminen roskiin (mitä kyllä esim. hyväntekeväisyysjärjestöt joutuvat toiveikkaiden lahjoittajien puolesta lajittelukeskuksissaan tekemään), niin ihan kaikista parasta Suomessa vuonna 2014 olisi alkaa vähän harkita mitä ylipäänsä ostaa. Musta ihan tärkeä näkökulma!
Raissi
Joo, onhan siitä paljon puhetta, että ostetaan uutta, niin laitetaan vanhaa ulos, ettei koti huku rojuun. Ja senkin olen huomannut täällä Helsingissä, että siivouspäivänä on kaupunki täynnä myyjiä, mutta ostajia vain kourallinen…
Emmi Nuorgam
Joo, on, tottakai! Mutta kuten jo aiemmin mainitsinkin, niin mä lähtökohtaisesti haluaisin mieluummin kannustusta kuin syyllistämistä. Uskon myös, että se ehkä menisi just sille ”ongelmaryhmälle” paremmin perille. Tai sitten ei.
empuska
Kun vain olisi roinaa…tai tarvetta roinalle…tai tilaa sille. Ei nyt oikein hiffannut tuota yhteisöllisyyden etua tälleen roinattoman ihmisen kuvakulmasta. 😐
Raissi
Höh, ne joilla on roinaa, antaa niille joilla ei ole. Joko ymmärsit ;D Minä vähän unohdin tuon yhteisöllisyysaspektin ja keskityin kommenteissani vain roinan kierrättämiseen 🙂
empuska
Mulla kun roinan tarve on ollut liian usein niin akuutti, että just nyt tänne heti kuin viidestoistapäivä. Silleen ainoan kenkien pohja irronnut kesken kotimatkan tai paistinpannu mäsähtänyt käyttökelvottomaksi just ennen kuin sitä tarvis (valitettavasti elävän elämän esimerkkejä). Toki silleen pidemmällä kaavalla järkevää hommata se tossu tai pannu ennen kuin se menee rikki, mutku tila, siis ihan oikeasti, sitä ei ole tuohon suunnitteluun. 😐
Emmi Nuorgam
No silloin mä ehkä heittäisin faceen kysymyksen, että olisko jollain ylimääräinen paistinpannu? 🙂
AnitaN
Mielestäni tämä oli ihana ja itselleni tosi ajankohtainen kirjoitus! Olen muuttanut takaisin kotiseudulleni Espooseen. Meidän naapurin täti jättää välillä portaalle eri lehtiä (joita saa lapsensa työn kautta): haluaa piristää meitä lukemisella. Toinen naapuri laittoi ovensa eteen pienen pöydän, jossa oli monen monta omenapussia. Vieressä oli lappu, jossa kerrottiin, että omenat ovat heidän mökiltään Kemiöstä. Kannustivat ottamaan niin monta, kun haluaa.
Luen paljon kirjoja ja aina, kun olen lukenut, mietin, kuka kaverini ilahtuisi kirjasta ja annan sen eteenpäin.
Johtopäätös: mä tulen pienistä jutuista ihan mielettömän iloiseksi ja olen alkanut miettiä, mitä enemmän voisin itse tehdä. Eihän sen tarvitsisi olla mitään niin kovin erikoista. Jotain pientä ja iloista naapureille 🙂
Emmi Nuorgam
Ihanaa, että just sää satuit lukemaan tän ja ymmärsit mun pointin! Juuri tätä mä hain kirjoituksella takaa: että sen sijaan että me tottakai ajatellaan omia kulutustottumiuksiamme ja materiaa, niin on ollut ihana huomata, että enenevissä määrin me ajatellaan myös tuntemattomia ihmisiä ja miten voitaisiin tehdä hyvää. Että enää hyvän tekeminen ei välttämättä tarkoitakaan sitä, että lahjoitetaan joka kuukausi rahaa hyväntekeväisyysjärjestölle, vaan tehdään ihan konkreettisia tekoja. Ajatellaan. Tunnetaan. Ja samalla ehkä opetetaan jotein tärkeää yhteisöllisyydestä meidän lapsillekin! 🙂
Tsemppiä kotiutumiseen, kaikki sujuu tuolla asenteella varmasti loistavasti!
Hanna K. (Ei varmistettu)
Yhteisöllisyydestä kirjoittamisesta tuli hyvä mieli, kiitos. Just se, että niin hirveän paljon puhutaan, että kun sitä ei nykypäivän Suomessa ole ja voi voi. Täytyy myöntää, että ainakin mun arjessa yhteisöllisyys on ihan tosi paljon kämäsempää kuin mitä Afrikan reissulla näin, mutta sitä on, ja aina viisaampaa on kiinnittää huomio siihen, mikä on hyvin kuin siihen, mikä on huonosti. Tuo some-yhteisöllisyys on aika hyvä pointti myös, vaikkakin tottahan toki se on aivan eri asia kuin ”luonnollinen” liveyhteys. Silti, se on aika iso osa monen nykyihmisen elämää – sellanen tunne, että on joukko ihmisiä, jotka vähintään tekstin ja kuvien välityksellä kuuluvat johonkin samaan posseen ja keskustelevat samoista asioista yhdessä.
Mun sukupolvelle on tosi normaalia ostaa tavaraa käytettynä, nettikirppiksiltä ja livekirppiksiltä ja kavereilta, mutta vanhempieni sukupolven ollessa tässä elämänvaiheessa se oli vielä vierasta. Nolottaa ihan, kun tajusin vasta ihan vähän aikaa sitten, että sehän johtuu ihan yksinomaan siitä, että meillä nyt vaan ON niin hirveen paljon enemmän tavaraa. Niin paljon, että tarpeettoman voi myydä tai antaa pois.
Emmi Nuorgam
Samoin. Olen miettinyt, että onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että ikää tulee vai onko meidän sukupolvi ihan oikeasti vaan piirun verran fiksumpi kuin edeltäjänsä? Vai onko siinä meidän vanhemmilla ollut joku köyhyyden pelko – että pärjätäkseen on ostettava uutta ja kulutettava, kaikki muu on noloa?
Pakko kyllä antaa vähän kunniaa mun miehellekin, en varmastikaan olisi puoliksikään näin tiedostava ilman hänen vaikutuspiirissään elämistä. Jälkikäteen tuntuu ihan idioottimaiselta, että meidän seurustelun alkuaikoina vastustin mm. jätteiden kierrättämistä. Kiinnostaisi kovasti tavata se Emmi ja kysyä, että mitä helvettiä?
tiia_
Köyhyyden pelko elää ja voi hyvin maaseudulla – tähän valtava ja pakollinen poikkeuksiakin tietysti on ja kyllä, kärjistän-disclaimerit. Mutta ainakin meillä päin varsinkin vanhemmat ikäpolvet heittävät surutta vanhat, käyttökelpoiset tavarat ja vaatteet roskiin sen sijaan, että kierrättäisivät. Uuden ostaminen on menestyksen merkki. Vanhat huonekalut poltetaan mielummin pihan nurkalla kuin annetaan naapurille tai myydään eteenpäin. Kirppareilla käyvät vain nolot, oudot ja köyhät (poikkeuksena keräilijät). Ehkä tämänkin takia vähän suivaannuin tuosta Roosan kolumnista. Urbaanissa ympäristössä kierrätyksessä ja kierrättäjien motiiveissa on varmaankin kritisoitavaa, mutta meillä landella kierrättämiseen pitäisi vain ja ainoastaan kannustaa ja rohkaista. 🙂
Hanna K. (Ei varmistettu)
Luulen, että osittain siinä näkyy vielä vähän aikaisempi sukupolvi sotavuosineen: ei ole voinut antaa pois, koska jokaisen on täytynyt käyttää omansa loppuun. Siitä saattoi ehkä seurata sellainen hamstrausongelma seuraaville, kun enää ei 70-80-luvulla ole tarvinnut pihistellä, mutta siihen on kuitenkin opittu (tai opetettu).
Toinen vaikuttava juttu voi olla se, että kirppikset ehkä olivat vielä jokin aika sitten vähän hankalia. En mäkään jaksa käydä kirppiksellä, jossa on vain rumia ja rikkinäisiä tavaroita. 😀 Sen täytyy olla massajuttu, jotta se on helppoa. Ja esimerkiksi uuden tekniikan takia vaikkapa siivouspäivän organisoiminen ja siitä tiedottaminen tai nettikirppiksen perustaminen on ihan järjettömän paljon helpompaa kuin ennen nettiä ja kännyköitä.
Meidän lapsuudessa (olen syntynyt 1984 🙂 kirpparivaatteissa kulkeminen oli kyllä vielä köyhää ja noloa, se muuttui ehkä vasta joskus yläaste- tai lukioaikoina cooliksi.
Yksi esimerkki on hääpuvut: menin viime kesänä naimisiin käytetyssä hääpuvussa. Melkein kaikki mun kaveritkin on etsineet pukua käytettynä tai yrittänyt myydä omansa. Meidän äidit ja mummot taas voivat kyllä mennä naimisiin suvusta perityssä puvussa, mutta muuten se puku on ollut tapana säilyttää kaapissa, vaikka ei kai kukaan sitä oikeasti toista kertaa käytä? Tähänkin kyllä varmaan liittyy se, että ehkä silloin siellä vaatekaapissa ei ole ollut sellaista vuorta muuta säilytettävää, kuin meidän sukupolvella nyt usein on.
Tulipas pohdintaa.
Janica B. (Ei varmistettu)
Minä itkin tänään kirpputorilla.
Ei, en itkenyt väentungosta. En itkenyt rahanmenoa. En itkenyt kulutushysteriaa. Itkin, koska liikutuin.
Kävin siinä Alarannan uudehkossa vintageliikkeessä, jossa on myös kahvila. Olin ihan että what, täällähän on oikeasti älyttömän laadukasta tavaraa myynnissä ja inhimillisin hinnoin. Oikeasti 100 vuotta vanha savukerasia, holkkeja, Louis Vuittonin laukkuja 50-luvulta, turbaaneja, hattuja, vanhoja lehtiä, pitsejä ja kristalleja. Ja yläkerran kahviossa voi syödä omenastryydeliä ja juoda pikkukupista kahvia.
Ihmiset ovat tuoneet myyntiin paljon harkitumpaa ja fiksumpaa tavaraa kuin kirpputoreille keskimäärin. Ja yrittäjä kertoi, että he eivät rankkaa niitä myyntiin otettavia tavaroita, kuten vaikka Kaunottaressa ja Kulkurissa. Asiakkaat ovat itse hoksanneet, että tämä ei ole se paikka, jossa myydään kellastuneita rintaliivejä kolmellakympillä. Täällä myydään vuoden 1961 Me Naisia, pitkävartisia nahkakäsineitä, sukkanauhoja ja sikarikoteloita. Eivätkä kaikki aarteet todellakaan ole kalliita.
Katselin tavaroita, katselin vanhempaa väkeä, joka bongaili innostuneesti, että hei katso, tällaisia kaksiosaisia kävelypukuja me käytettiin silloin, kun käytiin Hämpillä näyttäytymässä. Taustalla alkoi soida sentimentaalinen 60-luvun rakkauslaulu, jossa viulujen pauhatessa kaivattiin menetetyn rakkaan perään. Kyynelhän siinä tirahti silmäkulmaan. Mielessäni liikkui ajatuksia kaikista niistä ihmisistä, joiden elämää tavarat ovat jollain tavalla koskettaneet. Siitä hetkestä kannatti maksaa se pari euroa, jonka 50 vuotta vanhat Me Naiset kustansivat. Tänä iltana uppoudun shokeeraavaan reportaashiin Sammy Davis Juniorista, jolla oli valkoinen vaimo, härregyyd sentään, mustalla miehellä!
Nainen naisellinen (Ei varmistettu)
Voit kaivella vapaassa Suomessa napaasi joka sinulle taisteltiin, 20 vee jätkät kuolivat ja saivat surmansa ehkä heti kun menivät sotaan. Ennen olikin kaikki paljon paremmin kuin tänä päivänä. Miksi retro on suosittua?