Kaksi vuotta Pirkkalassa ja tuntuu, kuin olisin palannut maailmanympärimatkalta. Olen joka päivä (ainakin niinä päivinä kun ylipäänsä olen kykeneväinen ajatustyöhön) ihan sairaan onnellinen siitä, että päätettiin muuttaa takaisin kaupunkiin.
Typerältähän se kuulostaa, eihän meillä nyt Pirkkalastakaan ollut Tampereelle matkaa kuin 14km ja itse kävin päivittäin kaupungissa töissä, mutta jollain erikoisella tavalla tää paluumuutto on saanut mun sydämen ihan eri tavalla pamppailemaan.
Olen tajunnut, että 14km on fyysisesti kovin lyhyt, mutta henkisesti aivan valtavan pitkä matka. Niin valtava, että se erotti mut ja punaiset tiilet ja teki musta vähän epämukavamman ihmisen.
Muuton jälkeen on samanlainen hölmö ja onnellinen fiilis kuin silloin 2009 kun muutin Helsingistä takaisin Tampereelle. Yhtäkkiä saatavilla onkin kaikki tutut nurkat ja tutut kulmat, puistonpenkit joilla on tarina. Kesäillat Rauhaniemessä, kesäpäivät Sorsapuistossa. Toreja, punaisia piippuja ja tiiliä, haahuilua pitkin Tammelaa ja Nekalaa.
Merkityksellisiä paikkoja, sellaisia, joita muistellessa nousee kyynel silmäkulmaan. Valtavasti muistoja, joiden olemassaoloa ei tiennyt ennen tätä.
Nyt meidän elämään kuuluu taas jätskiä Tammelantorilla ja munkkeja Laukontorilla. Lintujen ja polkupyörien ihmettelyä, spontaaneja riemunkiljahduksia ja paikkojen tutkimista. Ihmisiä, erityisesti nuoria ihmisiä ja kassajonoja, joissa ostoshihnalla on pienpanimo-oluita ja avokadoja.
Täällä mun on hyvä. Täällä meidän on hyvä. Täällä me ollaan onnellisia.
VSY (Ei varmistettu)
Uskon ja ymmärrän, ihan täysin! Me muutettiin vähän ennen syntymää Helsingistä kerrostalosta Vantaalle rivariin ja voi taivas että kaipaan takaisin kaupunkiin! Onhan se joo helppoa kävellä ovesta ulos ja auton saa muutaan metrin päähän ovesta mutta kaipaan nimenomaan sitä elämää ja tiettyä kaupunkifiilistä. Ei tästäkään kaupunkiin aja kuin parikymmentä minuuttia mutta on se silti eri asia. Haaveena olisi vielä tässä lähivuosina palata ellei mieli nyt sitten sopeudu ja tee käännöstä… Mutta, ole onnellinen asuinympäristösti! 🙂 Lapsiperhe voi todellakin olla onnellinen kaupungissa.
heta margareta
Ennen lähtöä Madridiin angstasin ihan huolella Tampereesta, en jaksanut tehdä mitään, kun ajattelin, että kuitenkin vaihdostapaluun jälkeen muutetaan Espooseen, mun ”oikeeseen” kotikaupunkiin. Suunnitelmat on kuitenkin menneet meillä uusiks, joten edessä on paluu Tampereelle. Tällä kertaa tosin ajattelin, että voisin oikeasti alkaa tehdä asioita Tampereella, enkä vaan marista kotona, kuinka haluaisin jo muuttaa pois.
Janica B. (Ei varmistettu)
Heta, mulle tuli mieleeni, kun joskus, kun törmättiin tossa puistossa koiralenkillä ja höpistiin, sanoit, että ”mitä muuta täällä Tampereella on kuin kynsisalonkeja ja kebab-paikkoja”. Se oli niin hyvin sanottu, että nauran sille joskus vieläkin. Se on se Tampereen toinen puoli, joka lannistaa mut välillä aivan täysin. Täällä on tosi helppoa olla insinööri, mutta luovemman alan työntekijälle tää on välillä aika karu ja matalamielinen kaupunki. Kaiken pitäisi aina olla niin perkeleen maanläheistä nääs nääsiä, että hohhoijaa.
Mutta sen jälkeen, kun täältä onnistuu löytämään omat piirinsä, on täällä paljon kaikkea kivaa, luovaa ja kiinnostavaakin. Pitäisi vain aina jaksaa miettiä niitä kivoja puolia, sorrun turhan helposti valittamiseen.
minsu
Mä niin tiedän miltä takaisin ikävöinti tuntuu! Muutettiin vuosi sitten pois Tampereelta ja mulla on edelleen ihan hirvittävä ikävä takaisin. Elän jossain välitilassa, ja aina kun käyn Tampereella, on ihan sellainen olo että kohta mä hyppään bussiin tai kävelen takaisin kotiin Kalevaan. Muuttaminen takaisin tuntuu vaan niin hirvittävän monimutkaiselta (kaksi työpaikkaa, yksi päivähoitopaikka, kiva koti), mutta jos me nyt muutettais takaisin, solahtaisin vain uudelleen tamperelaiseksi niin kuin en olisi koskaan muualla asunutkaan.
Eeru
Ymmärrän niin tuon tunteen, että on oikeassa paikassa. Mulla se on vähän hakusessa. Muutettiin puolitoista vuotta sitten pois keskustasta, niinkin kauas kuin 7km päähän… mutta olen siitä asti hokenut, että meidän piti muuttaa ”sitten joskus” eikä vielä.
Kaipaan sitä että kaikki palvelut ja virikkeet oli ihan siinä oven takana. Onhan tuo Siwakin tuossa yllättävän lähellä ja lenkkipolku lähtee takapihan nurkalta, mutta ei se ole sama asia.
En enää välttämättä haluaisi kokonaan asua keskustassa. Olisi kiva jos omistaisi sellaisen pikkuisen yksiön johon voisi paeta silloin kun lähiöelämä ahdistaa. Samalla ajatuksella, että kuin menisi mökille rauhoittumaan, mutta menisikin sitten nauttimaan keskustan vilinästä ja virikkeistä 😉
Emmi Nuorgam
”Kaipaan sitä että kaikki palvelut ja virikkeet oli ihan siinä oven takana. Onhan tuo Siwakin tuossa yllättävän lähellä ja lenkkipolku lähtee takapihan nurkalta, mutta ei se ole sama asia.”
JUST tolta musta tuntui Pirkkalassa!
Janica B. (Ei varmistettu)
Ihana rakkaudenosoitus Tampereelle! Mulla on paljasjalkaisena rakkauspainotteinen viha-rakkaussuhde tähän paikkaan. Mutta olen myös niin onnellinen siitä, että asutaan ihan tässä kantakaupungissa. Asuin lapsena Messukylän Viialassa, ja aina mä kaipasin sieltä kaupunkiin. Olisin halunnut luuhata kaduilla ja kirjastoissa, en ollut ollenkaan sellaista metsässä möyrivää tyyppiä ihan varhaislapsuuden jälkeen.
Ja etenkin nyt lapsen tultua kaupunki on mulle piristysruiske. Saan aivan valtavasti irti jo siitä, että lähden pyörähtämään tuossa torilla, Sampolan kirjastossa tai kukkakaupassa. Ja tuntuu absurdilta, kun Suomessa jengi valittaa tarvitsevansa 300 neliön omakotitalon keskeltä ei mitään, kun ”siellä on luonto niin lähellä”. Sen jälkeen, kun asuin hetken Kiinassa, tajusin, että eihän täällä missään mitään muuta olekaan kuin luontoa. Se, joka valittaa Tampereen keskustan ”hektisyydestä”, ei ole kyllä hektistä kaupunkielämää nähnytkään.
Rosanna
Hehee, no eipä Tampereen keskusta kyllä hektisyyttä ole joo nähnytkään. 😀 Mua viehättää itseasiassa Tampereessa erityisesti sellainen rento yleisfiilis.
-Aam (Ei varmistettu)
Voi niinpä! Asuin ennen Viinikassa ja sinne kaipaan koko ajan takaisin. Nyt autoilen lähikunnasta ja olen ihan jees onnellinen, mutta sydän halajaa sinne…
Kahvittelija
Me muutettiin opiskelijalähiöstä Turun keskustaan vuosi sitten ja ollaan kyllä tosi tyytyväisiä! Meillä sattuu vielä olemaan tosi rauhaisa kerrostalo sisäpihoineen, jossa lapsi saa leikkiä mutta silti torille kävelee kymmenessä minuutissa. Just eilen mietin, kun käveltiin kirjastosta kotiin ja poikettiin matkalla ostamaan kauppahallista leipää ja pullaa, että on tämä vaan ihanaa 🙂 mä en muutenkaan ole mikään maaseutuihminen, vaikka pieneltä maalaispaikkakunnalta olenkin kotoisin, ja mulle ominaisin ympäristö on kerrostalo parvekkeineen, ei omakotitalo pihoineen ja puutarhoineen.
Onhan tässä lapsiperhe kaupungissa -asetelmassa omat huonotkin puolensa, mutta toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin.
Janica B. (Ei varmistettu)
Jostain syystä mäkin koen kerrostaloasumisen eniten itseni tyyliseksi asumismuodoksi. Olen miettinyt, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että olen asunut valtaosan elämästäni ja lapsuudestani kerrostalossa? Ja etenkin korkealla kerrostalossa mulla on paljon voimakkaampi yksityisyydentunne kuin esim. rivarissa, pari- tai luhtitalossa. Siellä tulee aina sellainen olo, että joku näkee omasta olkkaristaan suoraan mun olkkariini ja vakoilee.
Omakotitalo on ajatuksena romanttinen, mutta ei musta olisi siihen. Mähän kuolisin sinne taloon, kun olen niin jumalattoman kömpelö ja tyhmä. Mulle ei sano mitään sanat perenna, ilmalämpöpumppu tai komposti. En välitä pihatöistä, ja lämmitys- ja jätekulut ja vastaavat kauhistuttavat mua. Valkoinen mansardikattoinen ok-talo Petsamosta olisi tosi jees, jos joku maksaisi sen mulle ja kävisi passaamassa.
Emmi Nuorgam
Sama täällä! Me kokeiltiin tota rivariasumista, joka osoittautui meille liian työlääksi. ONNEKS ei saatu viime kesänä lainaa sellaisen ihanan vanhan puutalorotiskon ostamiseen, koska mä tällä hetkellä kuolisin sinne niiden perennojen ja lämpöpumppujen kanssa.
Musta kerrostalo on ainoa paikka, jossa naapureita ei ole pakko tuntea jos ei halua. Siis että rapussa tietysti moikataan, mutta ei tarvi jutella pensasaidasta tai molokeista, vaan voi vaan jatkaa matkaa ja vetää oven kiinni perässään. Ihanan suomalaista 😀
Janica B. (Ei varmistettu)
Sattuipa ajankohtaisesti: kävimme juuri tänään kylässä kavereiden luona. He asuvat rivitalossa, vai onko se nyt paritalo, en ole ihan varma. Kyllä siinä pieni kateus hiipi mieleen, kun katselin olohuoneen upeaa kuuden metrin korkuista seinää, johon saattoi tiirailla yläkerran keittiöstä lasiaidan takaa.
Mutta sitten kun tultiin kotiin ja kävin lenkillä, muistin taas, miksi keskustan kainalossa, korkealla kattojen tasolla asuminen sopii mulle niin hyvin. Meillä on kuitenkin ihanan tilava asunto. Säilytystilaa on juu itse asunnossa vähemmän, onhan meillä toki iso vintti, mutta ei esim. isoa kodinhoitohuonetta. Mutta toisaalta tämä on johtanut siihen, että viime muutossa me heivattiin pois aivan järkyttävä määrä turhaa tavaraa. Siis niitä vaatekaappiin kertyviä rönttöpaitoja, epämääräisiä työkaluja, lukioaikaisia paperilappuja, joilla on olevinaan jokin nostalgia-arvo jne. Kierrätyslaatikoilla tulee käytyä ahkerasti, ja asunto on ihanan avara ja siisti, kun ei ole liikaa jemmailupaikkoja tai mitään ylimääräisiä projektihuoneita, joissa voisi hautoa tarpeetonta, pölyä keräävää tavaraa.
Ehkä siksi, että mun työ on niin yksinäistä (viestintäalan free-hommat ja kirjoittaminen), ja olen vielä himassa lapsen kanssa, mä tarvitsen ympäristööni virikkeitä ja vaihtelua. En osaisi kuvitella itseäni naapuruston pihakirppikselle, mutta mä tarvitsen niitä hetkiä, kun lähden pyörimään kaduille, puistoihin, kahviloihin ja kirjastoihin. Salakuuntelen ihmisten keskusteluja, katselen vaatetusta, poikkean leikittämään lasta kirjaston lastennurkkaan ja lainaan samalla pari kirjaa. Kuuntelen illalla koiralenkillä, kun hippipoika soittaa saksofonia Sorsapuistossa, ja joku kuoro harjoittelee ulkona ja vetäisee stemmalaululla Finlandian.
Oli aivan mielettömän upea hetki äsken, kun kävelin tuossa Puu-Tammelan, Saukkolan ja Petsamon nurkilla. Kuuntelin puistossa sirkkuvia yölaulajia, kävin vakoilemassa ihmisten takapihoja ja lopulta istuskelin vain silmät kiinni Saukonpuiston suihkulähteellä ja kuuntelin liplattavaa vettä. Sitten paluu kaupunkimaisempiin kortteleihin, Tammelan upea vanha kivikoulu, Salhojankadun pubin edessä brittiaksentilla keskustelevat papparaiset. Kaupungissa on vain niin upeaa kävellä. Saa olla yksin, mutta ympärillä on virikkeitä. Pistäytyminen on helppoa, ei aina tarvitse hankkiutua ja säätää. Jos tekisin erilaista työtä ja olisin persoonaltani erilainen, saattaisin rakastaa omakotitalon täydellistä rauhaa ja omaa puutarhaa. Mutta tällä hetkellä todellisuus kyllä löisi kovaa kasvoille. Ihan jo rahankin puolesta. Yhden, saati sitten kahden auton omistaminen ja ylläpito maksaa, pihan laittaminen maksaa, talvella lumityöt jne. jne.
Kahvittelija
Me ollaan kokeiltu rivariasumista, mutta se ei sopinut meille ollenkaan. Meillä oli pieni takapiha, jonne just viimeisenä keväänä ennen muuttoa opiskelijakämppään saatiin työllä ja tuskalla istutettua pari puskaa (kun mun vanhemmat tuli näyttämään, että mitä pitää tehdä)…ruohikko rehotti aina niin, että oltiin varmaan kauhea häpeäpilkku siinä rivitaloyhtiössä. Kerran ostettiin etupihalle joku amppeli, joka kuukahti saman tien.
Mulla on lisäksi paha hämähäkkikammo eli en pysty rentoutumaan esim. mun siskon omakotitalon terassilla, vaikka se muuten tosi viihtyisä onkin – istun jäykkänä ja katselen koko ajan ympärilleni hämähäkkien ja koppakuoriaisten pelossa. Kerrostalon ylimmässä kerroksessa asumisessa on sekin hyvä puoli, että parvekkeella voi istuskella ihan rauhassa – täällä ei ole näkynyt yhden ainoaa hämähäkkiä missään.
Mä olen varttunut omakotitalossa, johon kuului isot pihat, mutta niin kivaa kuin olikin juoksennella pihalla ja potkia palloa niin oli se myös tosi työlästä – kaiket kesät sai olla kitkemässä rikkaruohoja vanhempien apuna.
Janica B. (Ei varmistettu)
Mä taas yhdistän omakotiasumiseen ja kaukana keskustasta asumiseen tuskallisen tylsyyden. Ihan pikkulapsena lähiössä oli kivaa, kun siihen maailman aikaan sai vielä juosta avain kaulassa jossain suonsilmäkkeissä ja pellolla. Mutta sitten kaupunki veti suon ja pellon maan tasalle, niiden tilalle pykättiin paritaloja. Sen jälkeen, kun se pihallatouhuamisvaihe (jota kuitenkin kesti aika lyhyen hetken, tyliin ikävuodet 4-7) loppui, alkoi järkyttävä tylsyys. Aina vain ravasin samaa tienpätkää koiran kanssa. Viikon huipentuma oli kirjasto- tai jäätelöauton tulo. Ja ai että, se vasta juhlaa oli, kun mentiin pyörimään Turtolan Citymarketiin. Sieltä löytyi oikein ensimmäinen poikakaverikin, Candy Kingin karkkihyllyltä.
Kesät oltiin mökillä. Vanhemmat aina jankuttivat, että nauti nyt, kun olet vielä vapaa aikuisuudesta ja sulla on pitkä kesäloma. Armottoman tylsää mulla vain oli. Kannoin vettä järvestä, kastelin kukkia ja luin samat Aku Ankat uudelleen ja uudelleen. Uiminen omassa rannassa oli ihanaa, mutta ei mulla oikein muuta tekemistä ollut. Mä olisin aina vaan halunnut mennä Rusthollin tanssiravintolaan katselemaan humalaisia aikuisia 😀 Talvia mökillä en uskalla edes ajatella, onneksi käytiin siellä vain kesällä.
Nyt olen ihan innoissani siitä, että Muumilaakso muuttaa Tampere-taloon, ihan tuohon viereen. Sampolassa on kirjasto ja ties mitä harrastushommaa. Neuvola, koulut, päiväkodit, kaikki lapsenkin kannalta tärkeä on ihan tuossa vieressä. Välillä ärsyttää taiteilla vaunuja pieneen hissiin. Mutta sitten ajattelen sitä, että mun ei tarvitse ajaa pitkää matkaa neuvolaan tai lääkäriin. Sen kun kävelee tien toiselle puolelle. Ja kesällä päästään parillekin mökille saunomaan, paljuttelemaan ja ihastelemaan tähtitaivasta. Se on ihanaa aina muutaman päivän ajan, ja nautin siitä täysin palkein.
Emmi Nuorgam
Haha, meillä on ollut tänään just tollanen samanlainen päivä! Enkä sekuntiakaan siitä vaihtaisi pois. <3
Rosanna
Voi Tampere, on ikävä. <3 Onneksi täällä tulee käytyä melkein joka päivä ja ikävää isompi tunne on onneksi tällä hetkellä ilo lisätilasta ja luonnon läheisyydestä. Mutta kyllä silti koen olevani sisimmässäni ikuisesti kaupunkilaistyttö, vaikka täällä Nokian lähiössä asunkin ja kuinka tuulitakkeja käytänkin! 😉
Emmi Nuorgam
Musta on mielenkiintoista seurata sua, sanumariaa ja Nelliinaa, kun ootte kaikki lähiöitynyt tässä lähiaikoina. Että käykö teille niinkun meille kävi ja luikitte häntä koipien välissä takaisin kaupungin humuun, vai löydättekö te paikkanne sieltä maalta tuulitakkikansan keskuudesta! 🙂
mimmiliini (Ei varmistettu)
Oi että! Löysin tämän blogin vasta tänään ja ihastuin heti. Samastuin erityisesti tähän Tampereelle paluuseen, sillä itse juuri neljän Pirkkalassa asutun vuoden jälkeen paluumuutettiin Tampereelle. 🙂 Ja tuntuu niin hyvältä! Voi ja tutun pihankin yhdestä kuvasta huomasin, taidatte nyt asua samassa talossa mistä me muutettiin silloin neljä vuotta sitten pois. Samassa suunnassa asumme mekin taas, Iidesjärven rantaa pyöräilen töihin ja fiilistelen vanhoja kotikulmia ihan täysillä!
Emmi Nuorgam
Tervetuloa takaisin! 🙂 Iidesranta on just hyvä. <3