Synttäripostauksen ja sen kommenttien jälkilöylyt jatkuivat vielä eilen blogini FB-sivulla, jossa keskusteltiin lastenjuhlien goodiebageista ja muusta oheistilpehööristä. Esimerkkeinä käytettiin perheitä, joiden juhlista saa kaikki vieraatkin lahjaksi leluja tai joissa muuten vaan käytetään juhliin todella paljon rahaa. Rosanna kertoi bonganneensa kaupasta lastenjuhlien teemalehden ja neuvoja, miten parhaat juhlat järjestetään. Tänään luin Hesarista jutun, jossa lapset kertoivat, etteivät köyhyyden vuoksi pääse koulujen retkille tai syntymäpäiville.
Ja mun sydän särkyi.
Me aikuiset usein ajatellaan, ettei köyhyys tai sen lieveilmiöt vaikuta lapsiin. Ettei niiden tarvitse tietää. Mutta me ollaan myös ihan yhtä usein väärässä: lapset tietää yleensä enemmän, kuin mitä me aikuiset luullaan heidän tietävän.
Köyhyys lamaannuttaa aikuiset, aiheuttaa masennusta ja vie energiaa niin, ettei arkipäiväisten asioiden sujuminen ole ollenkaan itsestäänselvää. Joidenkin tutkimusten mukaan taloudellinen ahdinko vaikuttaa jopa älykkyyteen ja heikentää henkilöiden testituloksia. Jos tulokset on aikuisilla näin pysäyttäviä, niin voidaan vain spekuloida, mitä ne on lapsilla.
Eräs henkilö vastasi kysymykseeni siitä, onko oikein opettaa lapset jo pienenä kilpailemaan materiasta, seuraavasti:
”Mielenkiintoinen aihe. Lapsihan ei osaa suoraan rankata synttäreitä tai niiden kilpavarustelua materian määrän tai kustannuksien mukaan. — Emmin kommenttiin perheistä, joilla ei ole varaa antaa lahjoja, niin se ei varsinaisesti ole kustannuskysymys. Jos vanhemmasta tuntuu, että jotakin haluaa ehdottomasti antaa, niin täytyy vaan miettiä mitä sinne pussiin laittaa ja missä sitten vastaavasti nipsasee budjettia. Ja samalla logiikalla voitaisiin soimata vanhempia, jotka pukevat lapsensa kalliisiin vaatteisiin, ostavat näille uuden polkupyörän tai vaikka jonkun lelun johon kaikilla vanhemmilla ei ole varaa.”
Ja mun on nyt kyllä oltava eri mieltä. Jos rahaa ei ole – niinkuin yhä enenevissä määrin ei vain yksinkertaisesti ole – niin ei perhe voi kohdistaa juhlien ”budjettia” toisin kuin on alunperin suunnitellut. Kyllä, ilman rahaa ja pienellä budjetilla voi järjestää juhlat. Jos kuitenkin koululuokalle on muodostunut normi, jonka mukaan juhlista saa aina Barbien leluja tai legoja vieraslahjaksi, voi pienten budjettien goodie bagit olla lapsista noloja tai typeriä. Eräs tuttuni kertoi viime syksynä pikkujouluista, joissa kaikkien perheiden lapsille piti viedä n. 30€ joululahjat – eli pelkästään pikkujoulujen lahjoihin olisi saanut menemään useita satoja euroja. Tuttuni jätti juhlat kokonaan väliin.
Tuntuu, että yhä enenevässä määrin me ajatellaan jopa lapsien kohdalla niin, että kyllä se pärjääminen on vaan itsestä kiinni. Minä pärjään ja minun perheeni pärjää, joten minulla on oikeus tehdä mitä haluan. Tehkööt muut sitten miten haluavat. Tätä samaahan me väänsimme Lilyssäkin silloin pari viikkoa sitten, kun keskusteltiin äänestämisen tärkeydestä ja feminismistä: onko oikein tuudittautua siihen turvalliseen ajatukseen, jossa katsotaan lähinnä oman kodin seinien sisäpuolelle vai pitäisikö meidän ajatella myös muita?
En nyt koita sanoa, ettei kukin saisi juhlia kotonaan miten haluaa ja vaikka upottaa lapsensa kultaan, näin halutessaan. Toivoisin kuitenkin, että vanhemmat miettisivät, miten kaikki lapset saisivat samoja onnistumisen kokemuksia, pääsisivät juhliin tai retkille, eikä nämä asiat riippuisi vanhempien lompakon paksuudesta, terveydestä tai elämänhallinnasta. Ei voi olla niin, että joku lapsi jää yksin siksi, ettei perheellä ole varaa. Eikä varsinkaan niin, ettei hän koskaan edes kerro asioista kellekään, kun häpeää köyhyyttä niin kovin.
”Ei kannata kiusaa köyhyyden takii, kun ei ite tiedä milt tuntuu olla köyhä.”
Voi kunpa kaikki ihmiset olisi yhtä fiksuja kuin 14-vuotias Sakariye.
paulahelena
Tavallaan saan kiinni tosta lainatusta kommentista. Että lapselle voi olla ihan yhtä siistit (tai paljon kivemmatkin) jotkut ihan nollabudjetin synttärijuhlat – vaikka yhteinen seikkailuretki metsään tai piknik nyyttärihengessä tai mihin nyt luovuus sitten ikinä pystyykään. Aikuisethan niille on opettanut sen rahan ja materian merkityksen – ja sitä kautta ehkä nää materiaa ihailemaan kasvatetut lapset myös niille ikätovereilleen, joiden kasvatuksessa asia on jäänyt huomioimatta tai joille on kotona korostettu omaa rahan puutetta.
Mun vanhemmat on aina ollu hyvätuloisia, ollaan matkustettu paljon ja ainoona lapsena oon aina saanut aika paljon. Mä en oo kuitenkaan ikinä oppinut millään tavalla palvomaan rahaa, se on mulle puhtaasti väline eikä mitään muuta. Vastaavsti itse toivoisin onnistuvani kasvattamaan mun lapsista ihmisiä, joille raha ei ikinä oo itseisarvo ja joiden mielestä kulutettu rahamäärä ei korreloi saavutetun hauskuuden kanssa.
Köyhässä perheessä rahasta ja sen puutteesta väistämättä jouduttaneen puhumaan, joten raha saa köyhän perheen lapsen mielessä huomattavasti isomman merkityksen kuin mitä sille soisi. Toivoisin, että edes sitten varakkaampien perheiden vanhemmat ei omalta osaltaan tätä merkitystä kasvattaisi, kun niiden on mahdollisuus tehdä se valinta, että rahaa ei suotta idolisoitais.
Emmi Nuorgam
Musta tuntuu, että tuota ”ei rahalla ole väliä” -mantraa hokevat nimenomaan ne perheet, joilla sitä rahaa on. Kun sitä ei ole, niin sillä todellakin on väliä.
Lasten juhlakulttuuri on paljon muutakin kuin vain ne yhdet kutsut. Se on lahjapolitiikkaa (niin sankarille kuin vieraille), juhlien suunnittelua, teemoja ja vaikka mitä. Kuten haastatellut lapsetkin mainitsivat, niin eivät he edes välttämättä kerro kotona jättäneensä muidenkin juhlia väliin, kun eivät halua puhua aiheesta. Musta ei riitä pelkästään se, että todetaan köyhien voivan mennä piknikille, jos samalla luodaan kulttuuria, jossa sankarille tulee aina viedä useiden kymmenien eurojen paketti. 🙂
paulahelena
Senhän takia mä just peräänkuulutinkin varakkaampien vanhempien vastuuta. Että heillä kun on mahdollisuus kasvattaa lapsensa tähän ”raha ei merkitse” -ajattelutapaan, niin tekisivät sen, jotta meillä olis vain
a) lapsia, joille rahalla ei ole väliä ja
b) lapsia, joille raha on sen puutteen vuoksi muodostunut jonkinlaiseksi statussymboliksi
sen sijaan, että olis näiden lisäks
c) lapsia, joille raha on sen paljouden vuoksi muodostunut statussymboliksi
Jos a) ja b) kohtaa, niin b) saattaa kadehtia a):ta mutta koska a) ei näe mitään merkittävää eroa näiden kahden välillä, niin homma on ihan fine. Kun taas jos b) ja c) kohtaa, niin c) näkee automaattisesti b):n huonona ja b) näkee c):n kadehtittavana, jolloin tuloksena on molemminpuolista kyräilyä ja kiusaamista.
En oo ajamassa köyhiä pikinikille vaan ihan kaikkia. Kun ihan oikeesti se voi olla aika paljon kivempaa kuin mikään materiamässäily.
Emmi Nuorgam
Niin, mutta eihän se mitään auta, että varakkaiden perheiden lapset ajattelee ettei sillä rahalla ole mitään väliä, kun useille perheille sillä nimenomaan on väliä. Se liittyy kaikkeen, harrastamisesta vaatteisiin ja syömisestä matkusteluun. Tai siihen, ettei noita ole mahdollista tehdä.
Käsitänkö nyt siis oikein, että jos varakkaiden perheiden lapset ajattelee, että rahalla ei ole väliä, niin se riittää, koska ”homma on fine” kun se varakas ei ajattele että asialla olisi väliä. Vai siis mitä ihmettä?
paulahelena
No mun nähdäkseni se köyhän perheen lapsi on tässä tilanteessa ikäänkuin ”altavastaaja”, niin jos ihmiset, joita se oman taustansa vuoksi ehkä pitää jotenkin paremmassa asemassa olevina, ei näe mitään eroa itsensä ja köyhemmän välillä, niin tän alisteisen asemanhan pitäis poistua. Nää varakkaammat lapset ymmärtää, että eri ihmisillä on eri määrä rahaa käytettävissään ja että paljon kivoja juttuja voi tehdä ilmankin rahaa ja ettei raha määritä ihmistä, joten ne kohtelee tätä köyhää samallalailla kuin ketä tahansa muutakin.
Jos köyhän ongelma on se, että muut ei tajuu sen köyhyydestä johtuvia rajotteita tai pilkkaa sitä niiden vuoksi, niin mun mielestä nimenomaan varakkaiden lasten oikeansuuntainen asennekasvatus (ja mahdollisuuksien mukaan toki myös köyhän perheen oma asenne, jottei tätä toisensuuntaistakaan erottelua syntyis niin paljon) korjaa ongelman.
Jos köyhän ongelma on se, että sillä ei ole rahaa tehdä jotain, niin sitä ei korjaa muu kuin se raha. Sille taas ei voi mitään muut kuin se henkilö ite (tai lapsen tapauksessa vanhemmat) ja yhteiskunta, joka huolehtii perustoimeentulosta, ja se on mun mielestä taas ihan eri keskustelu.
Silkkis (Ei varmistettu)
En haluaisi mennä henkilökohtaisuuksiin enkä siis mene…mutta mitä v’ttua tämä ylläoleva nimimerkki selvittää? En ole köyhä enkä kipeä myöskään mutta väitän ymmärtäväni tämän ongelman juuren. Ylläoleva nimimerkki ei tajua, saattaa olla, että Kauniaisiin asti ei ole lama ”vielä” ehtinyt.
Katie
Kyllä mä olen nyt ymmärtävinäni, mitä paulahelena ajaa takaa. Tai ainakin itse luin nuo kommentit niin, että varakkaiden vanhempien velvollisuus on kasvattaa lapsensa niin, että lapsi ei arvota kavereitaan varallisuuden mukaan. Eihän se sitä faktaa muuta, että varattomampaa lasta välillä varmasti ketuttaa, mutta kai aina silti on parempi, jos varakkaammat kaverit kuitenkin kohtelevat reilusti ja antavat vaikka lainata kalliita lelujaan, kutsuvat synttäreille jne.? Ja tietysti olisi kiva, jos asenne olisi reilu kumpaankin suuntaan, eli myös ne varattomammat vanhemmat eivät toisi ilmi mahdollista kateuttaan tai katkeruuttaan varakkaampia perheitä kohtaan, jotteivät muksut saa lisää vettä myllyynsä siitä, että ovat eriarvoisessa asemassa.
Ja kyllä, oma lehmä on ojassa: herranterttuni on varmasti etuoikeutetussa asemassa kasvava kersa, ja jo mietityttää, miten opettaa hänelle rahan arvo ja se, ettei ihmisiä saa arvottaa sen mukaan, miten hienot pelit ja vempeleet, isot kodit ja uudet autot heillä on. Ideoita?
paulahelena
Kiitos Katie, näin just!
paulahelena
Innostuin kirjottamaan vielä oman postauksenkin aiheesta:
http://www.lily.fi/blogit/paukkumaissia-ja-hattaraa/kuinka-kasvattaa-ihminen-joka-ei-palvo-rahaa
Vierailija (Ei varmistettu)
Miten varakkaiden lasten asennekasvatus estää köyhien lasten kiusaamista? Ei se maailma kuule niin mustavalkoinen ole, että rikkaat kiusaavat köyhiä.
paulahelena
No mä nyt ymmärsin että tässä oli nimenomaan tällasesta eriarvoisuudesta kyse, tottakai köyhä blondi voi kiusata köyhää punapäätä mut sillä nyt ei sit oo taas mitään tekemistä köyhyyden kaa. Varakkaammalla en nyt viittaa mihinkään överirikkaisiin vaan ihan normaalisti toimeentuleviin, varakkaampiin kuin ne köyhät.
LauraEm.
”Köyhässä perheessä rahasta ja sen puutteesta väistämättä jouduttaneen puhumaan, joten raha saa köyhän perheen lapsen mielessä huomattavasti isomman merkityksen kuin mitä sille soisi.”
Mä oon myös kasvanut varsin hyvin toimeentulevassa perheessä, ja vaikka tällä hetkellä (opintotueton kotihoidolla oleva) ei ”omaa rahaa” juuri ookaan, ei me silti puolison vakityön myötä taideta olla varsinaisesti köyhiä. Näistä huolimatta mä haluan ja aion puhua rahasta myös perheessä ja lapsille, jotta myös mahdolliset hyvätuloisen perheen lapset ymmärtää rahaa, tuloja ja menoja. Toivoisin että tarvittava raha ja varallisuus olis kaikille vaan itseisarvo, mutta ei se ole. Haluan että myös mun lapset ymmärtää sen, oli oma tilanne sitten mikä tahansa.
paulahelena
Ah, huonosti muotoiltu. Ilman muuta siis munkin mielestä on hyvä puhua avoimesti kaikissa perheissä rahasta yleisellä tasolla eikä mitenkään rajata lapsia täysin raha-asioiden ulkopuolelle. Mä esimerkiks oon käytännössä pyörittäny omaa talouttani (ruokaa, asumista yms. lukuunottamatta ja toki vanhempien maksaman kk-rahan voimalla) 11-vuotiaasta lähtien, mikä on opettanut paljon rahan arvosta.
ehkä toivoisin kaikkien perheiden välttävän sellasta rahaa arvottavaa puhetta tyyliin että kun meillä nyt on näin paljon rahaa niin voidaan tehä kaikkea hauskaa tai vastaavasti kun meillä nyt on näin vähän rahaa niin ei voida ostaa mitään kivaa. Jälkimmäistä puhetta on vaikeempi välttää, mikä oli mun pointti aiemmassa kommentissa.
Mut ehdottoman tärkeetä on munkin mielestä semmonen mistä raha tulee ja mihin sitä menee -puhe.
NinaMaria
Mä oon niin sun kanssa samaa mieltä! Ja just varsinkin tuosta, että tyhjästä on paha nyhjästä. Itsellä ei oo lapsia ja voin vaan miettiä omaa lapsuuttani ja empatisoida ihmisiä joilla on lapsia, mutta tuo kommentti budjettia koskien on ihan sellainen mitä aikuisenakin kuulee. Oon joskus esimerkiksi joutunut kieltäytymään teatterista tai hesan reissusta kavereiden kanssa ihan vaan siksi, että rahaa ei oikeasti ole ollut. Sitten on kiva kuulla, ” että se on priorisointia, että jos sä oikesti haluaisit lähteä ja arvostaisit kavereitasi niin säästäisit sitten vaan jostain muusta”. Niin mistä muusta? Ruoasta? Asumisesta? Onneksi omassa lapsuudessa riitti, että äiti leipoi kakun, leikittiin rikkinäistä puhelinta ja joku pieni lahja hankittiin vain päivänsankarille. Näin sen pitäisi olla yhä. Eriarvoisuudesta päästään tuskin koskaan eroon, mutta onko sitä pakko korostaa.
Emmi Nuorgam
Niin, sellaisia juhlia minäkin kaipaisin. Nyt tää menee vähän sellaiseksi ennen oli paremmin -avautumiseksi, mutta kyllä mä muistan omista kekkereistä, että parasta oli junan mallinen jätskikakku, kasvomaalaus ja ilmapallolitta (vai mikä sen nimi nyt on). Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten muista ainuttakaan lahjaa. Voi kun se olisi niin edelleen.
NinaMaria
Jep. 🙂 Ja just muistin että kaikkein mahtavinta oli kun teini-iässä sai järjestää sleepower partyt eli valvottiin liian myöhään, pelattiin aliasta ja syötiin ihan liikaa sipsejä. Ei maksanut varmaan juuri mitään, mutta kaikilla oli hauskaa (paitsi ehkä vanhemmilla joiden piti mennä aamulla töihin 😀 )
Kahvittelija
Totta turiset! Mulle tuli ihan nostalginen fiilis, kun rupesin muistelemaan mun lapsuuden synttäreitä, niin omia kuin kavereidenkin: aina oli sellainen perinteinen täytekakku ja jotain karnevaalikeksejä, ei sen kummempaa. Lahjat haettiin läheisestä Haanpään sekatavarakaupasta, yleisin lahja oli varmaan vihko + pieni karkkipussi. Kenellekään ei tullut edes mieleen, että synttärivieraillekin olisi pitänyt olla goodie bagit, tosin meidän äiti kyllä järjesti usein ongintaa ja jotain etsimiskilpailuja, joista sitten kaikki sai jotain pientä palkinnoksi.
Koko H.
hyvä juttu!
peräänkuulutan kyllä tässä ihan vanhempien vastuuta. meillä entisessä päiväkodissa oli sellainen tapa, että kaikki ryhmän lapset (ja myös vanhemmat, jopa tarhantädit, kutsuttiin) toistensa juhliin. koska juhlia oli monen monituista vuodessa, niin yhdessä myös sovittiin, että jotkut ihan pienet muutaman euron lahjat (namipussi, tarroja, askartelukamoja) riittävät.
koska moni vanhempi oli aikas kiireinen, oli juhlissa tarjolla ihan vaan osastoa nakkeja, lihapullia, karjalanpiirakoita, kakku/jätskiä, sipsipussi ja karkkia kulhossa. lapset leikkivät ihan vaan tavan leluilla yhdessä, pyörivät kesäaikaan pihalla, me laulettiin sankarille ja ehkä joissain bileissä oli ongintaa tmv. ohjelmaa.
musta se oli ihanan rentoa, eikä itselläkään kädettömänä, kiireisenä opiskelija-yh:nä ollut paineita laittamisista ja tarjoamisista. muistelen selvinneeni melkein 50 ihmisen juhlista tilavuokrineen (koska pieneen kaksioon ei olisi voinut kaikkia kutsua) n. 200 eurolla, minkä sain säästettyä. en sitten tiedä onko tuo iso vai pieni summa, varmasti jollekin todellakin liikaa.
mutta olen pitänyt tästä simppelistä reseptistä kiinni myös uudella kotipaikkakunnalla, enkä lähde mukaan mihinkään lego-goodiebageihin vaikka olisikin sellaiseen varaa.
oli muuten myös tosi hyvä tapa tutustua lapsen kavereihin ja heidän elämiinsä!
Emmi Nuorgam
Just tätä mäkin hain takaa! En missään nimessä sitä, että kaikkien pitäisi elää kädestä suuhun ja piilottaa rahansa sängyn alle, vaan sitä, että oltaisiin vähän enemmän koko porukan asialla kuin vain omalla. 🙂
Nāiádes
Mä tuun nyt taaaaas huuteleen niistä lähiöalueen yläasteikäisistä, mut kyllä sielläkin erityisluokilla (muista luokista en tiedä) oli vain noin puolet jotka luokkaretkille osallistui. Ja syynä vain ja ainoastaan se, että ei ole varaa. Vaikka se olisikin kustantanut ”vaan” sen 50€, niin osalle perheistä sekin on yhden kuun täysin ylimääräisiksi kuluksi suuri, jopa liian suuri.
Silloin mä olisin itse toivonut, että sen luokkaretkenkin olisi voinut järjestää jotenkin niin, että mennään vaan yhdessä tekemään jotain hauskaa. Ettei sen tarvitse olla mikään reissu Helsinkiin, vaan vaikka viimeisen kuukauden ajaksi kerran viikossa jonkun oppilaiden valitseman aktiviteetin tekemistä. Hauskaahan se varmasti olisi lähteä seikkailemaan uuteen kaupunkiin, mutta hauskaa oli sekin, kun päätettiin viettää loppupäivä ulkona ja pelailla korista koulun pihassa.
Tuntui, että ton kaltainen luokkaretkijärjestelmä johon omakustanteisesti osallistutaan, jotenkin ”rankaisi” niitä, joilla ei ylimääräistä rahaa siihen käyttää ollut. Että muut lähtee nyt reissuun pitämään hauskaa ja te jäätte nyt sit luokkaan tekemään terveystietoa ja mantsaa.
Silkkis (Ei varmistettu)
Olen luokanopetttajan ja mun korvaan särähti nyt ja pahasti! Se on käsittääkseni lakiinkin kirjattu, että kukaan ei saa retkeltä pois jäädä rahan takia vaan koulu maksaa/luokka hoitaa rahat kaikkien retkiin.
Olen itse viemässä koululuokkaani juuri kevätretkelle ja lähtökohta oli se, että yhdessä mietittiin kivoja keinoja kerätä rahaa. Lapset olivat äärimmäisen innostuneita jo tästä suunnittelusta, rahankeruusta ja erilaisista myyntihommista. Ei olisi tullut mieleenkään, että joku olisi jäänyt ulkopuolelle. En haluaisi uskoa, että on olemassa opettaja, joka on niin pöljä, ettei keksi luokkaretkenjärjestystapaa ja toteutusta jolla kaikki pääsisivät mukaan.
Emmi Nuorgam
Valitettavasti niitä esimerkkejä tuli tuohon Hesarin juttuunkin. Lainsäädäntöhän määrittelee, että opetussuunnitelmaan kirjattujen retkien pitää olla kaikille maksuttomia, mutta ilmeisesti sitä voi kiertää sillä, että nuo retket on ”ylimääräisiä”. Todella perseestä.
Vierailija (Ei varmistettu)
Sitten ollaan kyllä aika lailla lainsäädännön harmaalla alueella, koska kaikkien koulun retkien on perustuttava opetussuunnitelmaan ja kaikki mahdollinen toiminta on kirjattava koulun toimintasuunnitelmaan/muuhun vastaavaan, jotta esimerkiksi vakuutus- ja vastuukysymykset toimii niin kuin pitäisi. Pidän hulluna opettajaa, joka jotenkin ylimääräisesti lähtee oppilaiden kanssa ”ylimääräiselle” retkelle, koska jos sitä ei siitä koulun toimintasuunnitelmasta löydy, se joko on itse henkilökohtaisesti vastuussa oppilaistaan tai sitten ei oo kukaan, en ole varma. Mutta ainahan löytyy niitä jotka kuvittelee että sääntöjä voi kiertää eikä tässä mitään kun me vaan ihan kaikkien iloks lähdetään retkeileen… Eivät yleensä ole kovin suosittuja tyyppejä työyhteisössäkään.
Nāiádes
En mä usko, että kyse olisi siitä että opettaja on pöljä. Opettajaa vain ei kiinnosta.
Ja sekös vasta kaikista surullisinta olikin.
Nii
Mun mielestä myös se ”ei rahalla oo väliä” kuuluu niiiiin usein sellaisten suusta, joille sillä rahalla ei oikeesti oo väliä. Sitä on varmaan aika vaikea tajuta miten paljon väliä sillä rahalla ihan oikeasti on, jos pystyy esim. naps vain ostamaan lapselle uuden toppahaalarin, turvakaukalon, vaunut tai vaikka kolmenkympin housut miettimättä yhtään hintaa. Tai jos pystyy käymään kampaajalla miettimättä paljonko se maksaa tai mistä rahasta sen maksaa, tai jos pystyy ruokatunnilla piipahtamaan kauppakeskuksessa vähän kattelemassa olisko jotain kivaa, tai jos pystyy menemään ulos syömään aina kun sattuu tekemään mieli, tai jos ei koskaan joudu kieltäytymään illanvietosta koska ei vaan jaksa selittää että ei ole rahaa, tai jos pystyy säästämään tuloistaan säännöllisesti ulkomaanmatkaa varten, tai jos pystyy tuosta noin järkkäämään lapselle synttärit miettimättä yhtään paljonko ruokiin ja saakeli kertakäyttölautasiin uppoaa rahaa.
Me ollaan suht. pienituloisia, mutta pärjätään hyvin ja pystytään melkeinpä joka kuukausi ostamaan jotain pientä ekstraa. Pääsääntöisesti voin käydä joko kampaajalla tai hierojalla kerran kuussa, pystyn rahoittamaan harrastustani, mies pystyy rahoittamaan omaa harrastustaan ja voidaan ostaa lapselle kaikkea mitä tarvii. Mutta mitään ei jää käteen, kaikki mikä tulee niin menee ja jos haluttaisiin edes ajatella mitään ulkomaanmatkaa, niin jouduttaisiin luopumaan kaikesta ylimääräisestä ja mahdollisesti nipistämään ruoastakin n. puolentoista vuoden verran, jotta saataisiin matkarahat vaikka viikon pakettimatkalle (laskin tämän kerran). Ja siis tällainen säästäminen tarkoittaisi meidän kohdalla myös sitä, ettei mitään yllättäviä menoja saisi tulla ja ihan jokaikiset uudet lapsen sukkikset pitäisi budjetoida. Ei sitten olla lähdetty tälle linjalle, koska ei ole pakko.
Ja noi synttärit! Meidän 3-vuotiaalla nyt ei vielä ole kaverisynttäreitä ollut ja tuskin vielä ensi lokakuussakaan on (varmaan pari läheisintä kaveria pyydetään kylään, mutta varsinaisia kaverisynttäreitä ei siis ole tarkoitus vielä järjestää jos lapsi ei niitä kunnolla itse pyydä), mutta en kyllä tosiaankaan aio mitään ylläripusseja siellä jaella. Onginta on eri juttu ja ihan kiva ohjelmanumero kyllä, mutta sen ”palkinnot” on sitten luokkaa tikkari/pieni suklaapatukka/pari ponnaria ja pinniä/tarra-arkki jne.
Lahjoista, no mun mielestä kaverin lahjabudjetiksi riittää aivan hyvin joku 5-10 euroa. Tolla rahalla saa jo pienen auton, pehmolelun, pienen vihkon ja tarroja, värityskirjan ja muuta vastaavaa pientä, mutta lapsen mielestä kivaa. Itse en ees kehtais kavereiden vanhemmille kertoa mitään lahjatoiveita tai vastaavia, kysyttäessä voi toki sanoa jotain ympäripyöreää mutta mitään tarkkaa ei kyllä (siis sillä tyylillä miten esim. viime jouluksi kummitädille kerroin toiveeksi Brion junarataan uusia osia, mun mielestä tuollainen on jo tosi kallis lahja kaverille vietäväksi!). Kamalaa ajatella, että joku pienempi/halvempi lahja saa lapsessa aikaan jotain nyrpistelyjä. Sehän on lapsellekin hurjan tärkeää että synttärisankari tykkää itse valitusta lahjasta. Ja kouluikäiset viimeistään alkaa älytä rahan päälle jo sen verran, että varmasti aletaan vertailla kuka toi kalleimman lahjan ja se köyhemmän perheen lapsi alkaa sitten hävetä sitä omaa värityskirjaansa, kun toinen vie vaikka 30e legopaketin.
On helppoa sanoa että rikkaan perheen lapsesta voi kasvattaa suvaitsevaisen. Tottakai voi, mutta ei se rikkaan perheen lapsi oikeasti ymmärrä mitä se on, kun joutuu joka vuosi ensimmäisenä koulupäivänä kuulemaan, kuinka muut on käyneet huvipuistoissa, Korkeasaaressa, ulkomailla, tivolissa, sirkuksessa… ja omalla vuorolla kertomaan, että käytiin mökillä paistamassa makkaraa. Vaikka se on lapsen mielestä kivaa, niin tottakai se pienikin alkaa miettiä, miksei itse koskaan pääse risteilylle tai Thaimaahan joululomalla. Puhumattakaan tosiaan siitä, jos ei puhuta enää suht. pienituloisista (kuten me), jotka pystyy vielä jollain tasolla priorisoimaan ja turvaamaan leirikoulut, harrastukset ja vaatteet vaan oikeasti pienituloisista ja köyhistä, joille ”priorisointi” on sitä, ostetaanko leivän päälle kinkkua vai kurkkua.
Emmi Nuorgam
Meillä on aika lailla samanlainen taloudellinen tilanne. Me ei varmaankaan olla köyhiä – ainakaan kun mies palaa hoitovapaalta töihin, mutta ei meillä ole ylimääräistäkään. Olin vaivalla saanut kerättyä säästötilille vähän reilun tonnin, jolla maksoin nyt sitten juuri vuokran. Kyllä me pärjätään, ajoittain ihan mukavastikin, mutta mä kauhulla odotan sitä aikaa, kun tarvittaisiin joka viikko kavereille synttärilahjoja, uusia vaatteita, uusia puhelimia, harrastusmaksuja ja sitä ja tätä. En tiedä mitä me sitten tehdään. Onneks siihen on vielä aikaa.
Mutta siis piti sanomani, että sun kommentti on todella hyvä. Kiitos Niina.
Päähenkilö
Kiitos hyvästä kommentista. Samassa veneessä ollaan.
Mar-Jatta (Ei varmistettu)
Köyhyyden ongelma on se, että se ulottuu kaikille elämän osa-alueille silloin, kun kyseessä on krooninen, pitkään jatkuva köyhyys (eikä kuun viimeisen viikon rahapula tilipäivää odotellessa). Hetkellisesti voi improvisoida, keksiä pienen budjetin elämyksiä, olla säästeliäs, mutta vuodesta toiseen se ei vaan onnistu ja silloin se alkaa vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin, statukseen ja terveyteen.
Opiskeluaikana elin todella kädestä suuhun ja jäin tietyistä (kaveri?)porukoista ulkopuolelle, kun rahaa huvituksiin ei ollut. Onneksi oli niitäkin kavereita, joiden kanssa saattoi lainata kirjastosta leffan ja pitää todellisen nollabudjetti-illan! Vaikka tuo vaihe muutamia vuosia jatkuikin, en rinnastaisi sitä tässä puhuttuun lapsiperheiden köyhyyteen, koska A)opiskelu oli mun oma valinta B)tilanne oli väliaikainen ja tiesin sen silloin.
Myös materian ja statuksen arvostus tuntuu tuon jälkeen kasvaneen. Vaikka nyt työssä ollaankin, niin molemmat vanhemmat palkkakuoppa-aloilla, joten pienellä kauhulla odotan sitä päivää, kun lapsille ei kirpputorivaatteet kelpaa ja harrastukset maksaa satasia. Ja SITTENKÄÄN me ei kuuluta oikeasti köyhien joukkoon.
Vierailija (Ei varmistettu)
Tuli mieleen että joitain vuosia(?) sitten puhuttiin paljon lehdissä suhteellisesta köyhyydestä, eli on katto päänpäällä ja ruokaa, mutta se ruoka saattaa olla kaurapuuroa kaksi kertaa päivässä. Se voi olla ihan yhtä rankaa kuin todellinen köyhyys jossa eletään oikeasti puutteessa. Kauhulla ajattelen myös miltä tuntuu sanoa lapselle ettei pysty hankkimaan niitä kaikkia kivoja juttuja kun välillä itseäkin harmittaa kun ei pysty käymään esim.kampaajalla ja ympärillä ihmiset shoppailee like no tomorrow. En pysty enää oikein kaikkia blogejakaan lukemaan kun käy v_tuttaa se miten eri arvoiselta tämä elämä tuntuu.
Vierailija (Ei varmistettu)
edit. ei varmaan siis ihan yhtä rankkaa, mistäs minä tiedän, en oo koskaan oikeasti nälkää nähnyt, mutta siis… Köyhyys tuntuu aina siinä mihin sitä vertaa ja tällä hetkellä tuntuu että Suomessa tuloerot suurenee.
Emmi Nuorgam
Olisi muuten kiinnostava tietää, että miten se lasten tunne köyhyydestä korreloi ”oikean köyhyyden” kanssa. Eli siis kokevatko lapset perheen olevan köyhiä, jos taloudellinen tilanne on sellainen kuin vaikka teillä tai meillä, vai vasta sitten, kun ihan aidosti eletään köyhyysrajan alapuolella.
Idieh
Osallistuin muutama vuosi sitten nuorten seminaariin, jossa aiheena oli lapsiköyhyys Pohjoismaissa. Seminaari oli todella mielenkiintoinen, vaikka itse olinkin mukana vain huoltajana ja tulkkina suomalaisille teinitytöille… Viimeisenä asiana jokainen sai täyttää kyselyn ”mitä näistä kuuluu saada vuoden aikana x-ikäisenä” ja lapusta löytyi vaihtoehtoja kaverisynttäreistä järjestelmäkameraan. Ja ihan tosissaan nuoret kokivat, että vähintään kaksi ulkomaanmatkaa koko perheen voimin, uusimmat puhelimet, pelikonsolit, merkkivaatteet ja -laukut sekä hillittömät viikkorahat on normaalia.
Suomessa on paljon köyhyyttä, mutta rohkenen väittää, että kun puhutaan lapsista ja nuorista, monesti se on vain korvien välissä.
lillypad (Ei varmistettu)
Kommentoin tuola alla jo vähän tähän liittyen mutta sanotaanko vaikka näin: mä tiesin aina että me ollaan köyhiä ja useimmiten elin sen mukaan, mutta sitten välillä aina unohdin sen jos ihan tosissani halusin jotain ja manguin sitä toppatakkia ihan tosissani… mutta joo, kyllä sitä aika aikaisin tajuaa ettei ole rahaa, jos sitä ei ole.
Vierailija (Ei varmistettu)
Kyllä kokevat, ihan tavanomaisesti toimeen tulevien vanhempien lapsetkin. Omat lapseni ovat jo isoja ja ovat osanneet kertoa siitä, miltä tuntui olla se ”köyhä” omassa kaveripiirissään. Ja me olemme aina pystyneet antamaan lapsillemme ihan ok arjen, vaatteita, monipuolista ruokaa, joskus jopa matkusteluakin. Silti lapsemme olivat ainoat, joilla ei ollut esim. autoa tai kahta autoa ja matkat tehtiin aina julkisilla. Tämä asia on juuri niinkuin muutamassa kommentissa on sanottu, vain ne, joilla on oikeasti niin paljon rahaa, ettei sen käyttöä tarvitse perustella muulla, kuin ”meillä nyt on paljon rahaa ja silti pitää miettiä, mihin sitä kuluttaa” voivat sanoa, ettei rahalla ole väliä. Köyhyys ja kokemus siitä, että on ”köyhä” ovat kaksi ihan eri asiaa. Mielestäni juuri tämä on surullista, että ihan keskituloinenkin nuori voi kokea olevansa köyhä. Mitä se kokemus onkaan sitten niillä nuorilla, jotka ihan totisesti ja oikeasti ovat köyhiä? Siihen ei todellakaan varakkaiden lasten asennekasvatus riitä….
Lapsena kerran (Ei varmistettu)
Mun piti lapsena kerran viedä harrastuksen järjestämille nyyttäreille pahvinmakuisia Marie-keksejä. Muuhun ei ollut silloin varaa. Eihän niitä kukaan syönyt ja vieläkin näin aikuisena tulee itku silmään kun sitä häpeän määrää muistelen.
Emmi Nuorgam
En osaa sanoa muuta kuin: <3. Tämä meni syvälle. Todella.
Vierailija (Ei varmistettu)
Tärkeä aihe.
Mutta ratkaisuhan on tosiaan loppupeleissä todella yksinkertainen: järjestetään niitä lastenkutsuja (ja muitakin juhlia!) ilman eri hössötystä. Joskus omassa lapsuudessa 20 vuotta sitten oli myös nyyttäreitä, eli joka vieras toi jotain syötävää tai juotavaa mukanaan – se on paljon hauskempaa ja tulee halvemmaksi myös sekä järjestäjille että osallistujille (ja lapset olisi varmasti innoissaan leipomassa tms. kaverille?)
Eli otetaan härkää sarvista; kukaan ei meitä aikuisia ihmisiä pakota menemään tähän materialismihysteriaan mukaan! 🙂
Aiempi vieras (Ei varmistettu)
Edit vielä: aiemman henkilön kommenttiin viitaten vielä nyyttäreille puolustus:
tuollaiset kokemukset on tietysti todella ikäviä, mutta ajattelisin itse että jotakin kauramurupaloja tms. pystyy tekemään melkein sen Marie-keksipaketin hinnalla (voita ja kaurahiutaleita jne.).
iinaki (Ei varmistettu)
Kiitos Emmi. Tuttuja tuntemuksia heräsi. Toivoisin, etteivät ihmiset ajattelisi niin herkästi, että kaikki on itsestä kiinni. Yli viisitoista vuotta perheessä, jossa mihinkään ei ole rahaa ja vanhemmat tappelevat (siitä rahastakin) jatkuvasti, vaikuttaa ihmiseen niin, ettei yhtäkkiä olekaan enää niin helppo vain ”reipastua ja yrittää kovemmin”, ”tarttua mahdollisuuksiin” tai ”olla oman onnensa seppä”. Köyhyydessä kasvaminen lannistaa ihmisen koko itsetunnon ja olemisen. Lapsi kasvaa lannistuneiden ihmisten kanssa apeassa tai pahimmillaan moniongelmaisessa kodissa ja saa elämälleen lannistavan mallin. Omiin lahjoihin uskominen ja niiden käyttäminen on vaikeaa aikuisenakin.
riik
Mun ala-asteaika taisi sijoittua siihen ajanjaksoon, kun oikein kenelläkään ei ollut ylimääräistä. Silti meidän luokalla oli muutama selkeästi köyhemmän ja ehkä vähän ongelmaisen perheen lapsi, eikä ne järjestäneet koskaan synttäreitä. Kyllähän se nyt pienessä luokassa laitettiin merkille, eikä näitä tyyppejä kutsuttu muidenkaan synttäreille. Ihan järjettömän julmaa! No en kutsunut itsekään, sillä nämä olivat poikia ja tyttöjen synttäreille kutsuttiin vain tyttöjä.
Itsehän olen järjestänyt 2-vuotiaalle lapselleni kahdet kaverisynttärit (heh), mutta olen suunnitellut meneväni samalla linjalla kuin omassa lapsuudessanikin. Tarjolla oli kakkua, keksejä, ehkä jotain sipsejä ja karkkeja ja ohjelmassa vapaata leikkiä. Ja se oli tosi kivaa! Lahjaksi saatiin jotain kirjepapereita, kauniita kyniä ja tarroja. Kaikki ostivat lahjansa samasta kylän paperikaupasta.
Mulla on vähän sellainen tuntuma, että lasten vapaata omaa leikkiä arvostetaan liian vähän tänä päivänä. Että koko ajan pitää viihdyttää ja kuljettaa ja keksiä kaiken maailman ohjelmanumeroita. Ystäväni vei lapsensa päiväkotiin ja seurasi sitä menoa viikon verran lapsen totutellessa ryhmään. Se sanoi, että ei ne reppanat saa sielläkään leikkiä rauhassa, kun koko ajan ollaan jossain ohjatussa piirissä, tehdään teatteria tai opetellaan jotain lintujen tunnistamista.
Toivon tosi paljon, että nuo goodiebagit sun muut urpoimmat ideat ei koskaan rantaudu tänne maalle asti. Nyt kukaan ei olleksi ole vielä kuullutkaan niistä.
Emmi Nuorgam
Mä olen noteerannut saman! Oltiin eilen lasten kanssa yhdessä avoimessa perhekerhossa tutustumassa ja kiinnitin huomiota siihen, miten vähän lasten vanhemmat antoi lasten leikkiä itsekseen. Valtaosa äideistä oli jatkuvasti ohjailemassa lasten leikkejä, kertomassa miten mikäkin parkkitalo tai automatto toimii. Olen aiemminkin ihmetellyt samaa, esimerkiksi leikkipuistoissa kun aikuiset kiipeilee lasten perässä telineissä. Epäilen, että tää kaikki liittyy siihen, ettei lapset enää ole sellainen luonnollinen osa elämää, vaan ne nostetaan jalustalle ihan eri tavalla, kuin vielä meidän lapsuudessa.
Mia K.
Olen paljon tekemisissä mm huostaanotettujen lasten kanssa. Se arki niissä rikkonaisissa pienissä lapsissa on niin auki repivää, käsin kosketeltavaa, että mun maailmankatsomus on saanut jo aikoja sitten pintaraapaisusta atlantin.
Suosittelen lämpimästi kaikille luettavaksi Kaija Juurikkalan ÄITI kirjan!!
Tulen tekemään töitä näiden lasten hyväksi koko elämäni ajan.
Laura T.
Siis…vieraslahjoja…goodie bageja?? Ei jösses. Pääsenpähän kerrankin sanomaan: ei vaan minun lapsuudessani. Olen sanaton.
Emmi Nuorgam
Joo, ja sirkusta, bändejä, you name it. Tiedätkö sen MTV:ltä tulevan realityn ”My sweet 16” tms. Väitän, ettei kulu enää kuin pari vuotta, niin nekin bileet on Suomessa arkipäivää.
lillypad (Ei varmistettu)
No kylläpä kirjoitit asiaa.
mä koen edelleen huonoa omaatuntoa yhdestä toppatakista jonka halusin seiskalla. Edellinen oli ruma ja lapsellinen ja tämä taas olis hei Onlystä eikä mistään lastenosastolta. Sain takin ja loppukuu syötiin ruokajonon ruokia. Hävettää vieäläkin ja edelleen tuo takki vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseen. Olen osa-aikatyössä käyvä opiskelija ja tulen vallan mainiosti alle tonnilla kuussa toimeen niin että säästöjäkin kertyy – koska mulla on köyhän lapsen identiteetti. Toisaalta hyvä, mut pidenmmänpäälle melko raskas identiteetti josta koitan opetella pois.
Niin ja mä en edes vienyt leirilappuja ja muita kotiin koska en halunnu laittaa äitiä siihen tilanteeseen jossa sen pitää pahoitella ja mun harmistua ja sen kokea huonoa omaatuntuo. Köyhä lapsi lamaannuttaa itse itsenä (ja aikuisena sitten keksii syitä miksei koskaan harrastanut lapsena mitään tai ole koskaan käynyt lomamatkalla Aasiassa….)
Vierailija (Ei varmistettu)
Juurikin näin!
Emmi Nuorgam
Oletko sä puhunut tuosta takista äitisi kanssa? Ymmärrän tosi hyvin, että se ahdistaa ja harmittaa edelleen, mutta ehkä sun olisi jo aika antaa anteeksi itsellesi? 🙂
Mekään ei matkusteltu (Ei varmistettu)
Alkoi itkettää tämä kommentti. Tänään on tosin itkettänyt muutenkin: ostettiin miehen kanssa lentoliput just sinne Aasiaan. Unelmaloma, kauan haaveiltu. Silti sisällä on raskas möykky.
Ostin vuoden alussa kahdet uudet farkut niiden kaksi vuotta sitten hajonneiden tilalle. Ostamisen jälkeen oli huumaava tunne: ihanat, kerrankin istuvat farkut! Sitten iski taas paha mieli.
Gradupuurtamisen jälkeen lähdettiin ystävän kanssa lomalle. Vietettiin iltaa, syötiin ja juotiin hyvin. Illan päätteeksi porasin ystävälle, että mitä mä täällä teen, ois sen gradun voinut vielä kerran tarkastaa eikä työpaikkakaan oo ihan varma.
Että en mä mitään ulkomaanreissuja ansaitsisi. Ravintolat, matkat, uudet vaatteet, ihan kiva asunto. Ne mulla itse asiassa on, mutta jollekin muulle ne oikeasti kuuluis.
Tuo kaverille avautuminen ja tämä kommentti on suuria poikkeuksia, sillä en mä näistä asioista yleensä kellekään puhu. Toisinaan ehkä kieriskelen ahdistuneena öisin sängyssä, jolloin uninen puoliso vieressä tuhahtaa äreästi, että murä nyt taas. Seurustelun alkuvaiheessa mies saattoi vielä kysyä, että mikä on hätänä ja tarviinko rahaa. Kunnes sai tietää, että olin opintotuista ja osa-aikaisesta kaupan kassalla istumisesta kerryttänyt useamman tonnin säästötilille.
Hirveän vaikeeta tällaista on kenellekään selittää. Eikä vieläkään oikein kehtaa.
Katie
Ei tää kommentti varmaan sua lohduta, mutta mä taas kadehdin vähän sunkaltaisia ihmisiä, jotka OSAA säästää. Mä nimittäin en vain osaa. Oon ihan perusduunariperheestä, mutta meidän ympärillä kaikki (onneksi! onneksi!) oli yhtä köyhiä tai ainakin siltä se mun silmään vaikutti – ja silti mä vain jotenkin en koskaan oppinut säästämään pahan päivän varalle, vaan kaikki menee mikä tuleekin. Onneksi löysin säästäväisemmän miehen itelleni.
Mutta sulle: <3 Ihanaa Aasian-lomaa! Yritä pystyä nauttimaan!
Vierailija (Ei varmistettu)
http://www.oph.fi/saadokset_ja_ohjeet/ohjeita_koulutuksen_jarjestamiseen…
Ei pitäis olla mitään epäselvää!
realisti
Materiaalisen köyhyyden sijaan pahaa jälkeä lapsissa saa aikaan henkinen köyhyys. Tiedän perheitä joissa eletään onnellista, suorastaan kadehdittavan rikasta elämää lähes nollabudjetilla. Parhaat asiat tässä maailmassa on kumminkin ilmasia tai ainakin halpoja. Onnelliseen, ihmisarvoiseen elämään ei tarvita kummoisia resursseja jos pääkoppa on kuosissa ja asenne kohdillaan. Mutta sitten tiedän perheitä, joissa vanhempien laiminlyönnit, kiinnostuksen puute ja ongelmat jyllää, ja niissä se köyhyys näkyy näinä edellä kuvattuina lieveilmiöinä, materiaalinen köyhyys ehkä kärjistää ongelmia ja tekee niistä pirullisempia, mutta juurisyy on siellä henkisellä puolella.