Miksi politiikka kiinnostaisi?

Säännöllisin väliajoin törmään juttuihin, joissa politiikkaa narkkaavat tuttuni ihmettelevät, miksei politiikka kiinnosta ihmisiä. Viimeisin on Vihreän Langan reportaasi viidesta henkilöstä, joita politiikka ei kiinnosta. Juttu on sinänsä hyvä. Toimittaja ei kaikessa erinomaisuudessaan yritä asettua näiden ihmisten yläpuolelle, vaan antaa kerrankin ihmisille tilaisuuden omin sanoin kertoa, miksi (puolue)politiikka ei kiinnosta. Vastaukset ovat jokseenkin odotettavia: puoluepolitiikka on vaikeaa ymmärtää, termistö hankalaa ja asiat kaukana ihmisten tavallisesta arjesta.

Politiikan viihdekäyttäjänä on tietysti kiinnostavaa lukea juttuja näistä kummajaisista, joita puoluepolitiikka ei kiinnosta, mutta vielä kiinnostavampaa olisi lukea juttuja siitä, miksi ihmeessä politiikan pitäisi kiinnostaa ketään. Saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta voin tarjoilla teille esimerkin elävästä elämästä – omastani.

Muutama kuukausi sitten blogasin Osuuskauppavaaleista ja kerroin olevani noissa vaaleissa ehdolla. Täytin vaalien vaalikoneen, punnitsin vastauksiani, otin selvää ja perustelin jokaisen vaalikonevastauksen huolella. Kirjoitin blogiini ehdokkuudesta, kerroin omista ajatuksistani ja tavoitteistani ja lupasin jakaa ilmaisen ämpärin kaikkien minua äänestäneiden kesken. Olin kovasti innoissani edustajistovaaleista: S-ryhmän palveluiden kehittäminen, kauppojen valikoimat, halpuuttaminen ja bonusjärjestelmän uudistaminen olivat, ja ovat edelleen, superkiinnostavia aiheita ja paloin halusta päästä keskustelemaan näistä muiden edustajiston jäsenten kanssa.

Vaalit menivät omalta osaltani loistavasti, sain viidenneksi eniten ääniä Tampereella ja menin siis heittämällä läpi edustajistoon, vaikka Vihreiden lista vaaleissa olikin pieni ja vaalien äänestysprosentti surkea.

Muutama viikko sitten edustajisto kokoontui ensimmäiseen kokoukseensa ja puolen tunnin jälkeen muistin taas, miksi jätin politiikan silloin 2010. Osuuskaupan sääntöjä ja osuuskuntalakia tankatessani tajusin, että ”ylin päätäntävalta” tarkoittaa myös osuuskaupan edustajistossa lähinnä nimeämis- ja hyväksymisvaltaa – joidenkin muiden tekemien päätösten siunaamista siis. Purin kokouksen jälkeen turhautumistani äidilleni, joka palautti minut hyvin tehokkaasti maanpinnalle: sitähän se politiikka on! Todellinen vaikuttamistyö tehdään jossain ihan muualla, jolloin tärkeämpää on se, kenet tuntee ja kenen kanssa istuu yömyöhään aulabaarissa kittaamassa kuohuviiniä, kuin se, että tulee missä tahansa vaaleissa valituksi.

Se turhauttaa. Totta hitossa se turhauttaa! Olin kuvitellut maailman muuttuneen viidessä vuodessa, mutta todellisuudessa mikään ei ollut muuttunut. Kalapuikkoviiksekäs setämies silitteli selkääni heti ensi tapaamisella ja käytäväkeskusteluissa annettiin ymmärtää, ettei ole eduksi viivyttää kokouksia pyytämällä puheenvuoroja. Keskustelulle olisi tilaa muualla – missä, se jäi minulle vielä epäselväksi.

Kaikesta tästä huolimatta minä tiesin, mihin olen ryhtynyt. Mutta henkilö, joka ei tiedä, saa tälläisestä näennäisvaikuttamisesta juuri niin tyhjänpäiväisen kuvan, kuin mitä siitä ansaitseekin saada. Tämän vuoden aikana olen prosessoinut oikeastaan kaikkea sitä, mitä edellisellä aktiivikaudellani tapahtui. Olen listannut ylös virheitä, joita teimme opiskelijakunnan johdossa (sen valtuusto se vasta näennäisvaikuttamista olikin) ja pohtinut pääni puhki, miksi kuntapolitiikasta tuli silloin niin raskasta.

Toisaalta olen myös miettinyt paljon sitä, mihin olen nyt uudelleen lähtemässä mukaan ja toisaalta sitä, mitä olen viimeiset viisi vuotta tehnyt ja miten nämä voisi yhdistää. Politiikka yksinään on ihan helvetin tylsää. Vaikuttamistyö sen sijaan on superkiinnostavaa! Vaikka vietin edelliset viisi vuotta puoluepolitiikatonta elämää, olin mukana tekemässä tästä yhteiskunnasta parempaa paikkaa. Ilman vaikuttamistyötä ei meillä nyt olisi tasa-arvoista avioliittolakia, Mainonnan eettinen neuvosto ei olisi tehnyt Anttilacasen pohjalta ennakkopäätöstä tai äitiyslaki tuskin tulisi eduskunnan käsiteltäväksi. Nämä asiat ja ilmiöt ovat syntyneet siksi, että ihmiset ovat kokoontuneet yhteen ja pitäneet niitä tärkeinä – halunneet tehdä muutoksen, vaikuttaa, olla mukana ja tuntea itsensä tärkeiksi!

Sillä sitä ihmiset haluavat tehdä. Puoluepolitiikka on tästä vain pieni murunen ja puolueet vielä pienempi. Sen vuoksi olisikin tärkeämpää miettiä, miten puolueet ja ihmisten innokkuus saataisiin yhdistettyä ja miten kumpikin hyötyisi toisesta. Innokkaiden ja idealististen nuorten istuttaminen kokoukseen, jossa tarjoillaan kuivahtanut dallaspulla ja setämiehet kertovat kuinka maailma makaa, on kaikkien resurssien hukkaamista. Ihmiset, jotka ovat tottuneet toimimaan netissä, kirjoittamaan, pitämään meteliä ja olemaan mukana, eivät pääse oikeuksiinsa kokousputkissa, turhautuvat, kyllästyvät ja jättäytyvät pois.

Edustajiston kokouksen jälkeen minulta kysyttiin, mitä osuuskauppa-aate minulle merkitsee. En ymmärtänyt kysymystä. Kysymystä taustoitettiin kommareilla, vassareilla, porvareilla ja erilaiset kaupannimet ja kirjainlyhenteet vilisivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun sanoin, ettei se merkitse minulle mitään, tuijottivat hölmistyneet kasvot minua pöydän ylitse. Miksi sitten olet lähtenyt mukaan toimintaan?

Siksi, että haluan vaikuttaa siihen, mitä voin lähikaupastani ostaa. Haluan vaikuttaa siihen, mitä ja miten ystäväporukkamme juhannuksena grillaa, missä voimme tankata autoa ja millaisista palveluista me saamme S-Bonusta. Ja myös toisaalta siihen, että ihmisten kulutustottumukset muuttuvat eettisesti kestävimmiksi, pirkanmaalaisten pientuottajien työpaikat säilyvät ja kaikki naapurustossani syövät paremmin.

Ideologista? Ehkä. Mahdollista? Kyllä.

Hölmistyneet kasvot näyttivät entistä hölmistyneemmiltä, kun kerroin, etten ole enää innostunut puoluepolitiikasta, en haaveile hallituspaikoista tai puolueen titteleistä. Kun minun epäiltiin hakevan ehdokkuudesta vain poliittista ponnistuslautaa, nauroin katketakseni. Tuo aika ja energia kannattaisi ohjata johonkin ihan muuhun kuin Ilveksen aulabaariin, jos jotakin ponnistulautaa havittelisi.

Kaikesta tästä huolimatta tai jopa ehkä sen ansiosta allekirjoitin myös ehdokassopimuksen ja lupauduin kuntavaaliehdokkaaksi ensi kevään vaaleissa. Tiedän jo etukäteen, että tulen turhautumaan ja takomaan päätäni seinään, mutta tiedän myös, että voin saada aikaiseksi paljon hyvää. Äitini pitää minua hulluna, mutta lupasi siitä huolimatta ostaa kunnolliset lenkkarit ja luukuttaa vaalimainoksia ensi keväänä rasittavuuteen saakka. Jouduin tosin lupaamaan, etten saa alkaa vallanhimoiseksi kokousjyräksi – mutta lupauksen tekeminen ei ollut erityisen vaikeaa.

Poliitikko, jota ei kiinnosta politiikka. Kas siitäpä vasta olisikin kiinnostavaa lukea.